Tämän päivän uutisvirrassa tuli vastaan uutinen, jossa yhden ammattikorkeakoulun kerrottiin ottaneen 75 %:n läsnäolopakon jokaiselle kurssille. Päätöstä perusteltiin Covid-pandemiasta ja sen lockdownista seuranneista ongelmista opiskelijoiden hyvinvointiin, syrjäytymiseen, oppimisvaikeuksiin ja motivaation laskuun. [1.] Pakottaminen on kaksiteräinen miekka. Opiskelija, joka pystyisi kotonaankin itsenäiseen työskentelyyn, kokee varmasti pakottamisen rangaistuksena ja ei-motivoivana. Opiskelija, joka tarvitsee lähiopetusta, jolla on haasteita itseohjautuvuudessa, voi saada pakottamisesta ulkoisen motivaation ja sen avulla saada kurssit kuitenkin hyväksytyksi.
Ohjelmoijien pakottaminen ohjelmoimaan on absurdi ajatus. Omat opiskelijani ovat hakeneet ja päässeet opiskelemaan tietotekniikkainsinöörin koulutusohjelmaan, ja jotta he voivat työllistyä työelämään, täytyy heidän olla myös ohjelmointiosaamista. Olen näiden neljän opettajavuoden aikana saanut opiskelijoilta lukemattomia kysymyksiä: ”Ope, miten mä pääsen kurssista läpi?”, ”En oo käynyt tunneilla, pääsenkö silti kurssista läpi?”, ”Ope, kävin kerran tunnilla, saanko kurssista ykkösen?” Jos lähdetään ihan itsearvioinnista liikkeelle, mitäpä arvelisit? Koodaamaan oppii koodaamalla, ja se vaatii tekemistä. Ei ole olemassa niitä ilmaisia lounaita eikä tälläkään kurssilla välty tekemiseltä.
No uusitaan kysymys, miten sitten motivoida opiskelijat oppimaan? Motivaatiohan on keskeinen tekijä ihmisen toiminnassa. Se ohjaa päätöksentekoamme, tavoitteiden saavuttamista ja yleisesti sitä mihin suuntaamme energiamme. Motivaatiota on kahdenlaista, sisäinen ja ulkoinen motivaatio. Sisäinen motivaatio kumpuaa henkilöstä itsestään, eikä ole ulkopuolelta ohjattavissa. Sisäisesti motivoitunut oppija kokee tekemisen kiinnostavaksi ja merkitykselliseksi. Opettaja luonnollisesti toivoisi, että opiskelijoilla olisi edes substanssiaineiden oppimiseen sisäistä motivaatiota, ja onneksi monella onkin. Ulkoisesta motivaatiosta puhutaan silloin, kun opiskelua tehdään palkitsemisen tai rangaistusten välttämisen vuoksi. Ulkoista motivaatiota opiskelussa nostattavat siis arvosanat, aikataulut ja sosiaalisen ympäristön luomat odotukset. Eli myös läsnäolopakko. [2.]
Useat tutkimukset osoittavat, että aktiivinen osallistuminen ja motivaation lisääntyminen ovat olennaisia tekijöitä oppimisen tehostamisessa. Interaktiivisuus ja pelillisyys ovat keskeisiä elementtejä nykypäivän pedagogiikassa. Tänä keväänä pakottamisen sijaan kokeilin kurssillani alakoulustakin tuttua Kahoot!:a. Kahoot! on digitaalinen alusta, joka mahdollistaa interaktiivisten tietovisojen luomisen ja toteuttamisen. Se tarjoaa opettajille työkalun, jolla tehdä tietokilpailuja, joiden tarkoituksena on aktivoida opiskelijoiden osallistumista ja edistää oppimista. Työkalu on helppokäyttöinen, sitä voi pienten ryhmien kanssa käyttää ilmaiseksi, mutta itse hankin lisenssin vuodeksi, jotta sain kattavammat ominaisuudet käyttööni. [3.]
Kahoot!:n hyödyistä opetuksessa on tehty useita tutkimuksia. Esimerkiksi Wangin ja Tahirin artikkelin The effect of using Kahoot! for learning – A literature review mukaan Kahoot!:lla on positiivisia vaikutuksia oppimiseen, se voi parantaa oppimistuloksia verrattuna perinteisiin opetusmenetelmiin, parantaa luokkahuoneen dynamiikkaa lisäämällä vuorovaikutusta ja opiskelijoiden osallistumista. Se voi myös tehdä oppitunneista hauskempia ja interaktiivisempia. Tutkimuksissa on tullut myös esille muutamia haasteita, kuten epäluotettavat internet-yhteydet, vaikealukuiset kysymykset ja aikaa vastaan vastaaminen. Näillä haasteilla voi luonnollisesti olla negatiivinen kokemus eikä Kahoot!:n käytöstä ole toivottua hyötyä oppimisessa. [4.]
Kurssini on 5 opintopisteen kurssi, joten siihen kuuluu 23 lähiopetuskertaa. Näistä 18:lle kerralle tein joka tunnin alkuun 10 kysymyksen Kahoot!-testin. Ensimmäisellä lähiopetuskerralla esittelin kurssin arviointikriteerit, Kahoot!:n osalta ilmoitin, että laskisin lopuksi näiden kaikkien 18 testin tulokset yhteen ja jokaisen ryhmän voittaja saisi +1 loppuarvosanaansa, toiselle +0.5 ja kolmannelle +0.25. Lisäksi kaikki, jotka saisivat kokonaispisteistä vähintään kolmasosan oikein, hyötyisivät rajatapauksessa Kahoot!:n osallistumisesta. Eli 2.4 esimerkiksi nousisi arvosanaan 3.
Suunnitelmasta toteutukseen. Jokainen lähiopetuskerta aloitettiin siis Kahoot!-testillä. Opiskelijoiden seuraaminen oli viihdyttävää, esimerkiksi joku opiskelijoista oli yhdeksänteen kysymykseen asti kärjessä, sen jälkeen valitsi väärän. Kuului iso huokaus, ”voi eiiii, nyt mä vastasin väärin”. Iso osa opiskelijoista otti kisan tosissaan. Niin Sparkkiin annettu nimetön palaute kuin opiskelijoilta kysytty suullinenkin palaute oli suurimmaksi osaksi positiivista. Usean opiskelijan mukaan Kahootit olivat motivoineet kertaamaan asioita ennen tunnin alkua. Esitellyn artikkelin mukaiset haasteet toteutuivat osin myös kurssillani. Osa kysymyksistä oli vaikealukuisia tai vaihtoehdot eivät näkyneet projisoituna näytölle riittävän hyvin. Osa kysymyksistä taas oli vähän turhankin helppoja, mutta ainakin kaikki saivat onnistumisia.
Mutta voiko kaikkia koskaan miellyttää? Ei tietenkään. Yksi Sparkiin kirjatuista kehityspalautteista oli, että Kahootin kaltaisia testejä pitäisi olla Moodlessa tarjolla myös, vaikka ei tunnille pääsisikään. Tähän en tarttunut, koska nimenomaisesti tavoitteeni oli pelillistämisen keinoin houkutella opiskelijoita tunnille pehmeillä keinoilla, ei pakottamalla. Yksi palautteenantajista taas ei pitänyt kisaamisesta, eikä vastaamisesta aikaa vastaan. Ensi syksylle aionkin vaihtaa testit siihen, että ne aloitetaan yhtä aikaa, mutta opiskelija saa vastata niihin omaan tahtiinsa. Näin vältyn myös tänä keväänä nähdystä kopioi kaverilta -toiminnasta, kun kysymykset ja vastaukset tulevat kaikille eri järjestyksessä. Voittajakolmikon palkitsemisen sijaan aion jatkossa antaa jokaiselle lisäpisteitä oikeiden vastausten kokonaismäärään perustuen. Ei siis läsnäolopakkoa vaan palkitsemista osaamisesta.
Eli Kahootia korkeakouluun? Tämän kevään kokemuksen perusteella ehdottomasti kyllä!
