1. Ruutujen luomat keskittymisvaikeudet
Muistan vuosien varrella lukeneeni useita huolestuneita artikkeleita siitä, kuinka sosiaalisen median ja viihde-elektroniikan aiheuttamat dopamiiniryöpyt tuhoavat meiltä kyvyn keskittyä ja työskennellä pitkäjänteisesti. Tunnistan tämän riesan itsessäni, joten minun on hyvin helppo kuvitella, miten helppo opiskelijan on sujahtaa dopamiiniryöppyjen maailmaan. Eihän se matematiikka niin kauhean kivaa ole, sillä oivaltamisen palkkio on usein kovan työn takana.
2. Pitkäjänteisen työskentelyn puuttuminen
Tämän aiheen olisi voinut nivoa yhteen edellisen kanssa, mutta halusin silti pohtia sitä omana alaotsikkonaan. Mielestäni jo ennen massiivista ”ruutujen aikaa” yhteiskunnallisella tasolla tapahtui muutos sellaiseen suuntaan, että pitkäjänteistä työskentelyä ei arvosteta niin paljon kuin nopeita voittoja. On olemassa helikopteri- ja curling-vanhempia, jotka suojelevat ja tasoittavat lastensa tietä. Tässä kohden pilkka osuu taas omaan nilkkaan. Pari viikkoa ennen tämän kirjoituksen laatimista lapseni tekivät kirjallisen manifestin, jossa minun julistettiin olevan ylisuojeleva vanhempi. Lapsiltani saaman manifestin lisäksi tunnistan tämänkin ongelman koskettavan itseäni.
Esimerkiksi laskuharjoitukset koetaan helposti liian vaikeina, jos niiden eteen pitää tehdä vähän aiemmin opittujen tietojen yhdistelemistä. Jälleen kerran voisin parantaa omaa toimintaani siten, että tarjoaisin opiskelijoille harjoitustehtäviä laajemmalla skaalalla: helppoja lämmittelytehtäviä ja asteittain vaikeammaksi muuttuvia soveltavia tehtäviä.
3. Tasoryhmien puuttuminen
Olen itse käynyt koulua, jossa tasoryhmät oli kuopattu aikapäivää sitten. Oman työni kautta olen jo pidemmän aikaa rummuttanut sen puolesta, että tasoryhmäajattelu tuotaisiin takaisin kouluihin. Inkluusio on kaunis ajatus, mutta ainakin omien kokemusteni perusteella asiat voitaisiin tehdä paljon tehokkaammin tarjoamalla lahjakkaille opiskelijoille haastavampaa tekemistä ja toisaalta auttaa matematiikassa heikommin pärjäävät sopivalla tahdilla pakollisten vaatimusten läpi. Tällöin opettaja saisi kohdistaa tekemisensä ja säätää vaatimustasonsa kullekin ryhmälle sopivaksi.
Olen saanut itse paljon kiitosta siitä, että osaan selittää asiat yksinkertaisella tavalla. Hiljainen pelko minulla on kuitenkin siitä, osaanko huomioida lahjakkaampia opiskelijoita tarpeeksi. Kuinka paljon enemmän voisin tarjota heille, jos saisin rauhassa keskittyä vaativampien asioiden opettamiseen? Tunnistan itsessäni tarpeen kehittää kykyä ottaa huomioon myös niitä opiskelijoita, jotka ovat omalla matemaattisella matkallaan jo muutaman mutkan muita edellä. Ja samalla esitän hiljaisen toiveen siitä, että tasoryhmäajattelu saisi taas tuulta siipiensä alle tulevaisuudessa.
4. Digiloikan ongelmat
Hyvä, paha digiloikka. Sitä on odotettu, ylistetty, toteutettu ja kirottu. Opettajan näkökulmasta rummutan ehdottomasti sitä, että opiskelijan tulee jo alakoulusta lähtien oppia käyttämään erilaisia sähköisiä laitteita. Mutta: Oman työurani kokemusten perusteella uskallan väittää parhaan oppimiskokemuksen edelleen syntyvän siten, että opiskelija kaivautuu omaan kammioonsa, jossa apuvälineinä on vain öljylamppu, paperi ja sulkakynä, sekä harjoitustehtävien aiheena oleva teoriamateriaali. Ei huomiota vieviä älylaitteita. Kun varsinainen ongelma on ymmärretty ja siihen liittyvä ratkaisualgoritmi määritelty, on aika kaivaa esiin laskin tai tietokone, jonka avulla voidaan suorittaa varsinaiset laskut.
Oman kokemukseni mukaan erityisesti monia lukiosta tulevia opiskelijoita vaivaa se, että he osaavat kyllä ratkaista helpot tehtävät mekaanisesti, mutta tehtävän syvällinen ymmärtäminen jää puuttumaan. Osataan kyllä laskea, mutta ei varsinaisesti ymmärretä MITÄ ja MIKSI oltiin tekemässä. Tästä syystä haluaisin ehdottomasti palata työskentelyjärjestyksessä edellä mainitsemaani tapaan: ensin ymmärrys, sitten toteutus laitteilla.
5. Tekoälyn käyttö
Tekoäly. Siitäkö lääke kaikkiin edellä mainittuihin? Tekoälyn avulla varmasti syvennetään dopamiiniansaa ja vähennetään tarvetta pitkäjänteiselle työskentelylle. Olen ottanut tavakseni omistaa pienen osuuden kurssieni alkusaarnoissa tekoälyn käytölle. Olen muistuttanut siitä, että ”tekoäly on hyvä renki, mutta huono isäntä”. Suosittelen tekemään tehtävät käyttäen luomuälyä, ja tarkistamaan luomuälyn saamat tulokset tekoälyn avulla.
Ja niin kovin usein huomaan käyneen toisin. Laskuharjoituksia läpi käytäessä tapaan kysellä opiskelijoilta: MITEN ja MIKSI päädyit antamaasi tulokseen. Liian usein vastaus on: ”En muista. Tein tehtävät viime viikolla.” tai ”Sain kaverilta vinkin.” Pintaa raaputtamalla käy usein ilmi, että ongelma ei suinkaan ole muistissa tai kaverin huonossa artikulaatiossa, vaan siinä, että on käytetty surutta tekoälyä ymmärtämättä sen tarjoamaa ratkaisualgoritmia. Muutaman kerran olen saanut opiskelijan ”kiinni” tällaisessa tilanteessa ja patistanut tekemään tehtävän uudestaan. ”Tästähän minä saarnasin kurssin alussa.”
Toivottavasti nämä tilanteet saavat opiskelijan huomaamaan oman ajattelun tärkeyden. Tekoäly on ehdottomasti osa nykypäivän opiskelua, mutta haluaisin ohjata opiskelijoita käyttämään sitä apuna – ei isäntänä.
6. Työ- ja opiskelijaelämän yhdistämisen tuomat paineet
Opiskelijoilla pitää olla vapaa-aikaa, jotta ehtivät palautua. Opiskelijoilla on hyvä olla töitä, jotta he saavat maksettua elämisen ja kerrytettyä ansioluetteloa. Opiskelijoiden on hyvä pitää yllä sosiaalista elämää, jotta he saavat merkityksellisiä ihmissuhteita ja verkostoituvat tulevaa työuraa varten. Opiskelijoiden on myös käytävä koulua, jos haluavat saavuttaa tutkinnon.
Nämä monesta suunnasta tulevat vaatimukset asettavat paikoin suhteettoman kovia vaatimuksia ainoan syntymässä saamamme valuutan – ajan – käyttöön.
Voisin toki tiukkapipoisena saarnata lukuisten bileiltojen turhuudesta ja valittaa siitä, että luokat kumisevat tyhjyyttään torstaiaamuiksi merkityillä tunneilla. Kyllä – tyhjät torstaiaamun luokat aiheuttavat suurta turhautumista, mutta bileiden paheksunta ei ratkaise todellista ongelmaa. Näen suurimpana ongelmana sen, että yhteiskunnan paineet lankeavat opiskelijoiden niskaan. Opiskelijoiden pitäisi olla kaikkea jo nyt, ei vasta huomenna. Pitäisi olla työkokemusta, rahaa, kokemuksia… Opiskelusta on tullut päätyön sijaan yksi velvoite muiden joukossa. Pahimmillaan tämä aiheuttaa närää sekä opiskelijoissa että opettajissa, jotka koettavat löytää yhteistä säveltä vaatimusten valssin pyörteissä.
7. Rahoitusmallin luoma paine
Viimeisenä käsiteltävänä haasteena haluaisin nostaa esille amk-opetuksen rahoitusmallin luomat paineet. Edellisessä kohdassa käsiteltiin opiskelijoihin kohdistuvia paineita. Myös opettajien tulisi olla monialaisia seppiä. Opettajien tulisi pysyä oman alansa aallonharjalla, pitäisi osata opettaa ja samaan aikaan tehdä TKI-työtä. Unohtaa ei sovi myöskään sitä, että opettajien menestyksen mittarina toimii käytännössä se, miten hyvin opiskelijat suoriutuvat omissa opinnoissaan. Edellä mainitut haasteet huomioiden voidaan sanoa, että opettajat ovat monessa kohden ylivoimaisten haasteiden edessä. Tämän takia en yritäkään enää pelastaa koko maailmaa. Pyrin auttamaan omalta osaltani niitä opiskelijoita, jotka ovat motivoituneita kantamaan oman kortensa yhteiseen kekoon. Kyllä me tästä selvitään!
