Hyvin usein meillä ammattikorkeakoulussa opinnäytetyöt ovat tapaustutkimuksia, kuten Saaranen-Kauppinen & Puusniekka (2006) toteavat. Tämä johtuu pitkälti siitä, että opinnäytetyön aihe kypsyy työharjoittelun aikana ja se on luonteva tapa lähestyä opinnäytetyötä.
Tapaustutkimus on keskeinen kvalitatiivisen metodologian tiedonhankintastrategia (Metsämuuronen 2006, 216). Erikson ja Koistiainen (2005, 1) huomauttavat, että kaikki laadullinen tutkimus ei ole ’tapausten’ tutkimista, vaikka tällainen käsitys saattaa opiskelijalla ollakin. Tapaustutkimuksen keskiössä on tutkittava tapaus tai tapaukset, joiden määrittelylle perustuvat niin tutkimuskysymys, tutkimusasetelma kuin myös aineistojen analyysit. Käytännössä tapaustutkimus on enemmän lähestymistapa kuin aineiston keruu- tai analyysimenetelmä. Koska tapaustutkimuksen nimikkeellä tehdään tutkimusta useilla tieteenaloilla, monenlaisista lähtökohdista ja erilaisin tavoittein, on tapaustutkimukselle vaikea antaa yhtä yleispätevää tai kattavaa määritelmää. (Erikson & Koistiainen 2005, 4.)
Kuinka tapaus sitten voidaan määritellä ja mitä voidaan kutsua tapaukseksi tapaus?
Kuten Erikson & Koistiainen (2005, 5–6) huomauttavat, antavat tutkijat erilaisia kriteereitä sille, mikä voi olla ’tapaus’. Käytännössä tapauksena on usein jokin rajattu systeemi kuten
yksilö, ryhmä tai ohjelma. Oleellista on, että tutkija pystyy rajaamaan tutkittavan tapauksen kohtuullisen selkeästi muusta kontekstista. Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, voi ’tapaus’ voi olla myös jokin ilmiö tai ajallinen prosessi, jonka rajoja suhteessa kontekstiin on vaikea määrittää. Tapauksen määritteleminen onkin kriittinen vaihe. Tulee siis kuitenkin huomata, että tutkija itse määrittelee tapauksen. Tästä seuraa se, että tutkijan on myös perusteltava, juuri se tapa, miten hän määrittelee tapauksen, on järkevä ja perusteltu. Mikäli tutkija määrittelee tapauksen vasta siinä vaiheessa, kun aineisto on jo kerätty, on kyseessä tavallisesti aineistolähtöinen tapaustutkimus.
Uusitalon (1996) mukaan case study –metodia on perusteltua käyttää keskittyen yhteen ilmiöön tilanteissa, jossa on kyseessä kriittinen, ainutlaatuinen ja paljastava tapaus tai tapausten keskinäinen vertailu. Kriittisessä lähestymisnäkökulmassa on tavoitteena lähtöteorian koettelu. Tarkastelun kohteeksi otetaan teorian kannalta kriittinen muuttujajoukko. Vastaavasti ainutlaatuisessa tapauksessa mielenkiinto kohdistetaan homogeenisen tapausjoukon poikkeavaan/selvästi erottuvaan ääritapaukseen. Edelleen paljastavalla tapaustutkimuksella on tavoitteena saada esiin sellaisia seikkoja, jotka jäisivät muuten huomaamatta. Tutkijan vahva omakohtainen panos on tässä usein merkittävää. Tapausten vertailun avulla tutkitaan syy- ja seuraussuhteiden kannalta olennaisia tapauksia. Tavoitteena on vahvistaa teoreettista pohjaa ja siten lisätä luotettavuutta.
Olennaista tapaustutkimukselle on, että tutkittava tapaus muodostaa kokonaisuuden. On siis huomattava, kuten jo edelläkin totesin, että tapaustutkimuksessa käytetään erilaisia tiedonkeruu- ja analyysitapoja ja siksi tätä menetelmää ei voida pitää pelkästään aineistonkeruun menetelmällä. Tapaustutkimuksen tutkimuskysymystä voidaan siis lähteä ratkaisemaan käyttäen niin kvalitatiivisia kuin kvantitatiivisia menetelmiä. (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2006.) Pyrkimyksenä on ymmärtää tapausta ja siihen liittyvää ilmiötä syvällisesti (Metsämuuronen 2006, 215).
Aaltio (2014) tiivistää (Kuvio 1) Case-tutkimuksen soveltamismahdollisuuksia.
Case-tutkimusta voidaan käyttää niin yhden kuin useammankin tapauksen tutkimukseen. Sillä voidaan lähestyä niin pitkittäisleikkausaineistoja kuin myös poikkileikkausaineistoja. Tutkimuksen tutkimuskysymys ohjaa tutkimuksen tiedonhankintatapaa ja siksi tutkijan on hyvä pysähtyä miettimään tekemiään valintoja aina hieman ennen lopullista päätöksentekoa.
Triangulaatio
Kun tutkijan kokemus lisääntyy, on mahdollista, että hän kykenee käyttämän useampia metodeja (Mannila 2008). Tätä kutsutaan triangulaatioksi.
Triangulaatiolla tarkoitetaan yksinkertaistettuna, erilaisten menetelmien, tutkijoiden, tietolähteiden ja teorioiden yhdistämistä tutkimuksessa. Tavoitteena on, että ilmiöstä saadaan esiin mahdollisimman paljon tietoa. Eri menetelmillä ja lähestymistavoilla kerätty tieto voi aiheuttaa tilanteen, että ilmiöstä on ristiriitaisia tutkimustuloksia. Triangulaation avulla on mahdollista lisätä tutkimuksen luotettavuutta. (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2006.) Triangulaatiossa on eroteltavissa viisi tyyppiä, jotka ovat aineistotriangulaatio, tutkijatriangulaatio, teoriatriangulaatio, menetelmätriangulaatio ja analysitriangulaatio.
Aineistotriangulaatio tarkoittaa tilannetta, jossa tutkimuksessa käytetään erilaisia aineistoja esimerkiksi haastatteluja tilastoja, arkistoja tai eri tiedon kohteita. Tutkijatriangulaatio puolestaan tarkoittaa sitä, että samaa ilmiötä tutkivat eri tutkijat joko osassa tutkimusta tai kokonaan eri tutkimusprosessissa. Teoriatriangulaatio puolestaan tarkoittaa tilannetta, jossa hyödynnetään useita erilaisia teoreettisia näkökulmia. Menetelmätriangulaatio tarkoittaa useamman tiedonhankintamenetelmän käyttämistä aineiston hankinnassa ja analyysitriangulaatio tarkoittaa sitä, että analyysissä käytetään useampia analyysitapoja. Lisäksi voidaan erottaa vielä monitriangulaatio, joka tarkoittaa sitä, että tutkimuksessa käytetään useampaa triangulaatiotyyppiä. (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2006.)
Keskeiset työvaiheet
Keskeisiä työvaiheita tapaustutkimuksessa ovat Eriksonin ja Koistiaisen (2005, 19) mukaan seuraavat asiat, jotka esiintyvät tosin myös muissa tutkimuksellisissa lähestymistavoissa:
- ”tutkimuskysymysten muotoileminen
- tutkimusasetelman jäsentäminen
- tapausten määrittely ja valinta
- käytettävien teoreettisten näkökulmien ja teoreettisten käsitteiden määrittely
- aineiston ja tutkimuskysymysten välisen vuoropuhelun logiikan selvittäminen
- aineiston analyysitapojen ja tulkintasääntöjen päättäminen
- raportointitavan päättäminen.”
Käytännössä siis tapauksen, jota tutkitaan (yhden tai useamman) valinta ja rajaaminen ovat tapaustutkimuksen tärkeimpiä vaiheita. Kysymys, joka pitäisi esittää, kun tapausta valitaan, on: ”Mitä voimme oppia tästä tapauksesta?” Kun meillä on tapaus, josta voimme oppia, kehittää se ymmärrystämme aiheesta ja tällaisen tapauksen pystymme todennäköisemmin myös kehittämään tai muokkaamaan käsitteitä tai jopa teoriaa.
Lisäksi etenkin useamman tapauksen tutkimuksessa pitäisi kiinnittää huomiota toisaalta tasapainoon ja toisaalta monimuotoisuuteen tutkimukseen valittavien tapausten välillä. Käytännössä tapaustutkimuksessa ei siis noudateta lähtökohtaisesti tilastollista tutkimusjoukon määrittelyn logiikkaa, joka perustuu esimerkiksi tapausten ominaisuuksiin (esim. ikä, sijainti, koko jne.), vaan tapaukset valitaan nimenomaan niiden erityisyyden, ainutlaatuisuuden tai teoreettisen mielenkiintoisuuden vuoksi. (Erikson ja Koistiainen 2005, 22–23.)
Mitä kannattaa huomioida tämä lähestymistavan kohdalla?
Vaikka tapaustutkimus on hyvä tutkimustapa, niin se ei kerro syy-seuraussuhteesta mitään (Metsämuuronen 2006, 1156). Toisin sanoen, jos halutaan saada selville syy-seuraussuhteita, ei tapaustutkimus ole silloin oikea valinta työkaluksi. Esimerkiksi Uusitalo (1996, 78) on todennut, että yhteiskuntatieteilijät ovat yleensä kiinnostuneita siitä, että tutkimuksella on jotakin yleisempää merkitystä ja siksi yhteiskuntatieteissä käytetäänkin usein survey-tutkimusta. Haasteena voi olla myös se, että case studyn ollessa kyseessä ei sen avulla välttämättä kyetä testaamaan tuotettuja hypoteeseja.
Aaltio (2014) huomauttaa, että Case-tutkimusta koskevat haasteet ovat samat kuin kaikissa tiedonhankintatavoissa. Käytännössä kysymyksenasettelu tutkimuksessa on se määräävin tekijä, millainen metodologia tai metodi kannattaa ottaa käyttöön empiirisessä tutkimuksessa. On siis ymmärrettävä, että menetelmä ei ole itsetarkoitus, vaan väline tiedonhankintaan.
Tapaustutkimukselle on usein tyypillistä analyysivaiheessa, että siinä käytetään haastattelusiteerauksia aineistosta ja niiden avulla saadaan runsas aineisto pelkistettyä jatkokäsittelyä varten. Kun aineistoa edelleen tiivistetään jatkokäsittelyä varten, se pelkistyy entisestään. Tapaustutkimuksessa aineiston keskeinen tulkintaperusta on sen sidonnaisuus kontekstiin, sillä aineistoa tulkitaan siten, että ymmärrystä haetaan tapauksen tulkintaan sen omasta ympäristöstä, eikä siis pyritäkään yleistämään sitä tähän ympäristöön, vaan etsimään nimenomaan erovaisuuksia. Käsitteellinen perusta ja vahva teoreettinen kehys tukevat analyysiä. (Aaltio 2014.).
Voidaan tietenkin kysyä myös sitä, onko tapaustutkimus toistettavissa, jotta voitaisiin saada vertailtavuutta tapausten kesken vai onko tällainen ajatus jo lähtökohtaisesti kuolleena syntynyt? Käytännössä kahta täysin samanlaista tilannetta ei voi käytännössä koskaan olla eikä edes koeolosuhteissa saada aikaan, mikäli lähtökohtana on ajatus kaiken yksilöllisyydestä ja ainutkertaisuudesta. Yleistettävyyskin on hataralla pohjalla. Toisaalta kuten Aaltio (2014) kirjoittaa, voidaan koko yleistämisen vaatimusta kritisoida. Parhaimmillaan tapaustutkimuksen avulla voidaan tuottaa hypoteeseja ja tutkimusideoita jatkotutkimuksiin.
