Esittely
Hyvinvointi vaakalaudalla. Tervetuloa kuuntelemaan. Tässä sarjassa sosionomiopiskelijat käsittelevät opiskelijoiden hyvinvointiin vaikuttavia aiheita rohkealla kädellä. Sarja on tuotettu mielenterveystyön osaamisen syventäminen opintojakson oppimistehtävän. Minä olen Karina Björninen mielenterveys- ja päihdetyön lehtori ja toivotan teille mielenkiintoisia kuunteluhetkiä.
Marjo: Tervetuloa kuuntelemaan Opiskelijan hyvinvointi vaakalaudalla – podcastia. Tänään pureudumme korkeakouluopiskelijoiden arkeen, täydellisyyden tavoitteluun, ylisuorittamiseen ja sen varjopuoleen eli burnoutin pelkoon. Miksi monet opiskelijat asettavat itselleen niin kovia paineita? Miksi epäonnistuminen tuntuu niin pelottavalta? Ja mitä voimme tehdä, jotta opiskelijat oppisivat suhtautumaan itseensä armollisemmin? Mukana tänään korkeakouluopiskelijat Satu ja Petri. Tervetuloa.
Petri: Kiitos. No tässä varmaan yksi keskeinen tekijä on meidän hyvin suorituskeskeinen yhteiskuntamme. Koulutukseen ja opiskeluun liittyy vahva ajatus siitä, että vain paras riittää tai vaan omassa elämässä korkeana odotuksena itseltään ja ympäristöltä. Sosiaalinen media lisää vielä vertailua ja luo painetta. Pitää näyttää hyvältä kaikilla elämän osa-alueilla. Usein tuntuu, että paraskaan ei riitä, vaan aina jollain muulla on joku asia paremmin tai menee paremmin ja mikään ei riitä.
Marjo: Kuinka suuri rooli vertailulle ja kilpailulla on tässä ilmiössä?
Petri: Vertailu on yksi avaintekijöistä. Korkeakouluissa on paljon lahjakkaita opiskelijoita ja vertailu muihin saa sen aikaan, että oma tekeminen tuntuu aina riittämättömältä. Itse ajattelin, että pitää olla täydellinen, jotta voi menestyä. Tulevaisuutta ajatellen hyvät arvosanat ovat ensisijaisen tärkeitä. Se, että mitä ajattelee tulevaisuudesta, että haluaako opiskella lisää, niin siihen vaaditaan aika kovia arvosanoja.
Marjo: Mitä Satu sanoo tähän?
Satu: No kyllä mä voin tuohon samaistua ihan täysin, että tuntuu että kaikilla muilla menee ympärillä paremmin ja sitten just some on niin kuin haastava siinä, että siellä näkee, että kun muut julkaisevat kuvia arvosanoista ja onnistumisista ja näin poispäin niin tulee helposti sitten semmoinen olo, että on aina askeleen jäljessä. Ja vaikka omat suoritukset olisivat kuinka hyviä, niin aina sitä vertailee ja saa sitten omat suoritukset näyttämään keskinkertaisilta. Sitten tulee ajatelleeksi, että täytyy vaan yrittää vielä kovemmin ja olla täydellinen ja, että sitten saisi itsellekin sen tuntee, että on yhtä onnistunut. Ja mä ehkä voisin tähän lisätä vielä sen, että itse olen aina ollut se, joka haluaa onnistua kaikessa parhaiten, että se tekee tähän sen oman haasteensa, kun ei kykene olemaan itselle armollinen, niin tulos voi olla kaoottinen.
Marjo: Burnout on termi, josta puhutaan nykyään paljon. Petri, miten koet, että burnout liittyy täydellisyyden tavoitteluun ja ylisuorittamiseen?
Petri: Burnout syntyy usein, kun ihmisellä on jatkuva tunne, että on suoriuduttava äärirajoilla ja oltava täydellinen ja mikään muu ei enää riitä. Ylisuorittaminen kuluttaa voimavaroja pitkään ennen kuin ihminen edes huomaa sen. Ja tässä kohtaa saattaa olla jo myöhäistä. Erityisesti me opiskelijat voidaan jäädä yksin tunteiden kanssa, koska me emme halua myöntää, ettei me pärjätäkään yksin. Onneksi minulla on ollut tässä kohtaa kuitenkin Satu vieressä, joka toppuutellut sen suhteen, ettei aina tarvitse olla paras. Mutta hän on kuitenkin tässä kohtaa ollut se, jonka olisi ollut myös syytä rauhoittua.
Marjo: No mitäs Satu sanoo tähän?
Satu: Tähän mä voisin sanoa Petrille, niin kuin sanon aina lapsillekin, että älä tee niin kuin mä teen vaan teen niin kuin mä sanon. Se on, kun asettaa itselleen jatkuvasti liian korkeita tavoitteita, niin ei kykene antaa itselleen tilaa palautua. Itse olen myös ylisuorittaja ja tämä johtaa sitten siihen, että jaksaminen murenee hiljalleen. Burnout ei synny yhdessä yössä, vaan se on pidemmän aikavälin tulos ja se on merkki siitä, että vaatimukset ylittävät omat voimavarat.
Marjo: Sulla satu on omakohtaista kokemusta näistä teemoista. Voitko kertoa milloin huomasit, että täydellisyyden tavoittelu alkoi vaikuttaa sun jaksamiseen?
Satu: Se tais alkaa, kun mä huomasin, että kaikki vapaa aika kuluu opintojen tekemiseen ja tuntuu, että jos en olisi koko ajan tehokas en voi saavuttaa tavoitteita, mitä olin itselleni laatinut ja ne tavoitteet olivat korkealla. Lopulta en sitten meinannut saada enää mitään aikaan ja aina oli pelko, että on epäonnistunut täysin.
Marjo: Monille opiskelijoille ei riitä pelkkä opintojen läpäiseminen vaan on saatava täydellisiä arvosanoja. Petri mistä tää paine tulee?
Petri: No yksi suuri syy tähän on varmasti ulkoiset tekijät, odotukset ja omien sisäisten vaatimusten yhdistelmä. Me opiskelijat koetaan, että ei ole varaa epäonnistua, koska täydelliset arvosanat nähdään merkkinä pätevyydestä ja menestyksestä. Työelämässä kilpailu on kovaa ja, jos haluaa saada hyviä duunipaikkoja, niin pitää olla hyvät arvosanat. Keskinkertaisuus ei enää riitä, mitä mä oon itse kohdannut. Mä valmistuin aikanaan lähihoitajaksi. Ei mennyt kauaa, kun mä koen, että mä oon vaan lähihoitaja. Mä haen sosionomiksi ja nyt mulla on ruvennut tulemaan se tunne, että mä valmistun vaan sosionomiksi. Sanotaan että, joo, valmistun tosiaan vain sosionomiksi ja sitten kun on näitä duunipaikkoja katsonut, niin hyvin monessa paikassa on se, että jos haluaa johtotason tehtäviin niin se edellyttää YAMK- tutkintoa. Elikkä tää niin näyttää siltä, että se täydellisyyden tavoittelu jatkuu sillä, että jatketaan opiskelua ja sitä ei tiedetä, että onko se nyt sitten YAMK vai yliopisto ja sen takia pitää olla kovat arvosanat, että sinne voi päästä.
Marjo: Onko tää yleinen kokemus opiskelijoiden keskuudessa Satu?
Satu: Kyllä mä uskon, että osittain osalla ainakin on. Ja sitten mä näen, että tää liittyy vahvasti perfektionismiin. Perfektionismi ei tarkoita pelkästään korkeiden tavoitteiden asettamista, vaan se on myös sitä, että arvosanoista tulee osa sun omaa identiteettiä. Jos opiskelija epäonnistuu ja saa sen keskinkertaisen kolmosen, niin se koetaan henkilökohtaisena arvon menetyksenä. Mullehan on tosiaan ollut suuri haaste hyväksyy ne muutamat kolmoset, joita mulla siellä pakissa on. Vieläkin ne siellä kummittelevat, mutta mä oon yrittänyt ja pyrkinyt siihen, että mä suljen silmäni niiltä.
Marjo: No Petri miten korkeakoulukulttuuri vaikuttaa tähän?
Petri: Korkeakoulukulttuuri aikuisopiskelijoita voi luoda painetta erityisesti aloissa, joissa menestys mitataan suoraan arvosanalle. Tähän liittyy myös ajatus, että täydellinen suoritus takaa mahdollisuudet jatko-opintoihin, huippu-uralle ja muihin tavoitteisiin, kuten mä aikaisemmin jo siitä tässä sanoinkin ja, että esimerkiksi johtamistehtäviin vaaditaan vähintään se YAMK-koulutus. Sosiaalinen media vielä korostaa tätä. Opiskelijat vertaavat itseensä toisiinsa ja ajattelevat, että kaikki muut pärjäävät paremmin. Ja sitä pitäisi hyväksyä itsensä ja olla tyytyväinen siihen mitä saavuttaa, mutta se on hyvin vaikeata.
Marjo: Satu kerroit aiemmin, että sullekin on ollut täydellisten numeroiden tavoittelu tosi tärkeää ja miten tämä on vaikuttanut jaksamiseen?
Satu: No kyllähän se aluksi motivoi, kun sai nelosia ja vitosia niin tuli semmoinen hyvä fiilis, mutta kyllä se nopeasti sitten muuttui uuvuttavaksi. Tuntuu, että vaikka sain hyviä arvosanoja, että ne ei vaan koskaan riittänyt, vaan olin itselleni niin ankara. Sitten mä pelkäsin, että jos joskus saan sen huonomman numeron, että se määrittelee mut epäonnistujaksi. Tenteistä en hyväksynyt nelosta matalampaa arvosanaa ja mikään sen alle ei riittänyt. Kursseistakin oli saatava vähintään se nelonen, että se riittäisi mulle. Sitten itsellä on noussut tavoitteet myös siihen, että jatkan yliopistoon ja sehän tietenkin vaatii entistä parempia arvosanoja.
Marjo: Miten opiskelijat voisivat oppia suhtautumaan itseensä armollisemmin?
Petri: Ensimmäinen askel on varmaan tunnistaa, että riittämättömyyden tunne on hyvin yleistä ja siitä on hyvä puhua hyvin avoimesti. Onneksi mulla on ollut nimenomaan tää Satu tässä kanssa. Ollaan käyty paljon rakentavia keskusteluja tästä, että ne ovat aika yleisiä tunteita meillä molemmilla. Hyvin usein tulee sekin tunne, että mulla on se kahdeksanvuotias tyttö kotona niin mä oon huono vanhempi, kun mä en pysty antaa sille tarpeeksi aikaa ja opiskelu vie multa niin paljon aikaa ja sitten mun pitäisi päästä vielä harrastuksiin. Ja tää on aika uuvuttavaa sitten loppupeleissä, hyvin kuitenkin aina olen selvinnyt tässä pari vuotta.
Satu: Kyllä. Sitten opiskelijoiden on tärkeä oppia asettamaan ne omat realistiset tavoitteet omien voimavarojen ja kykyjen mukaan ja sitten hyväksymään se, että kaikkea ei tarvitse osata täydellisesti, että kukaan ei voi olla täydellinen kaikessa.
Marjo: Aivan, mitkä ovat konkreettiset merkit siitä, että opiskelija on lähellä burnoutia?
Satu:No opintopsykologi Satu Salmi ainakin kertoo study in Turku -artikkelissa, että jatkuva väsymys johon lepo ei tuo helpotusta, ärtymys ja/itkuisuus, hankaluuksia muistaa asioita ja sitten opintojen merkityksen kyseenalaistaminen ja tunne siitä, ettei tee riittävästi opintojen eteen ovat merkkejä burnoutista. Aika pitkälle niinku tunnistan nuo samat oireet, ja kyvyttömyys palautua stressistä oli ehkä suurin oire. Huomasin etten voi nauttia enää vapaa-ajasta ja pienetkin asiat alkoivat tuntua raskailta. Silloin mä tajusin, että oli tärkeä pysähtyä ja sitten tuo unettomuus ja motivaatio-ongelmat olivat varoitusmerkkejä.
Petri: Ja mä rupesin itse huomaan merkkejä siitä, että fyysisinä merkkeinä olivat jatkuva väsymys ja unettomuus. Ja tässä kohtaa rupesi tulemaan päänsärkyjä. Psyykkisinä merkkeinä oli ärsyyntyminen helposti asioista, keskittymiskyvyn heikkeneminen ja mä tuossa sanoinkin sellaisen, että mulla tuli nyt ruotsista kolmonen ja mä en millään hyväksynyt sitä. Se pitää olla vähintään nelonen tai vitonen, että tulevaisuutta ajatellen näin ja mä kävin tekemässä sitten uusinta tentin tästä. Mä osasin hyvin sanat ja kaikki ja tällä tavalla, mutta jotenkin siinä tenttitilanteessa ne sanat menivät hyvin, neljäkymmentäviisi ehkä viidestäkymmenestä oikein, mut sitten kun piti muodostaa lauseita, niin tuli aivosumua, että tuntuu pään lyövän ihan tyhjää eikä ei pysty niinku keskittymään mihinkään ja se menee ihan penkin alle. Ajatus, että musta ei ole tähän ja mä en pysty tähän. Sain mä 200 sanaa tekstiä. Mä en tiedä kuinka järkevää se teksti oli, mutta se tuli sieltä, mutta loppupeleissä en saanut korotettua arvosanaa. Se jäi kolmoseksi ja opettaja sitten rauhoitteli, että ei siinä ole hätää, että sä oot sosionomi, niin se suullinen on tärkeämpi kuin tää kirjallinen ja meinasi että ei tule olemaan este se kolmonen jatko-opinnoille.
Ja en tiedä uusinko mä koko kurssin vai annanko mä olla noin, se jää nähtäväksi, mutta tässä kohtaa antaa hetken ainakin olla. Sitten toinen mitä mä oon huomioinut niin omat harrastukset alkoivat jäämään. Ennen mä kävin noin neljä kertaa viikossa puntilla, joka jäi pian siihen, että mä en enää jaksanut käydä kuin yksi tai maksimissaan kaksi kertaa. Mä oon itse ajatellut, että tämä hirveä suorituskeskeisyys johtaa juuri samaan addiktiosairauteen, josta olen niin sanottu toipuva addikti. Joo, mä oon ollut nyt neljä ja puoli vuotta raitis. On tuntunut, että tää addiktio on siirtynyt niinku suorittamisen muotoon. Ensin oli punttisali ja fyysisen kunnon pakkomielteinen kohottaminen. Mä pääsin aika hyvään kuntoon ja pitkälle siinä ja sain tiputettua rasvaprosentin tosi alas ja sitten tuli nää opiskelut ja tää täydellisyyden haku ja mulla on tällä hetkellä 4,2 tai 4,23 tai jotain tämmöistä keskiarvo todistuksessa. Ja se voisi olla, vaikka vitonen.
Satu: Voisi, mutta ei tarvitse olla.
Petri: Joo pitäisi oppia antamaan armoa ja nyt mä oon ollut tyytyväinen niihin kolmosiin. Se on ihan hyvä niinku se opettajakin mulle sanoi, että se kolmonen on hyvä ja se nähdään hyvänä eikä huonona.
Satu: Kyllä.
Petri: Tää itsekriittisyys on vaan niin raju juttu.
Marjo: No miten näitä merkkejä voisi kohdata ja käsitellä?
Petri: Mä luulen, että avainsana tähän on armollisuus. Se, että hyväksyy itsensä ja sen ettei ole liian ankara. Ilman tätä ei varmaan pysty ikinä olemaan onnellinen ja tyytyväinen siihen mitä on jo. Vaikea sanoa yleisesti, miten kohdata, koska olemme kuitenkin kaikki yksilöitä.
Satu: No mä ajattelen, että ne pitää niinku vaan tunnistaa ja toivon että jokainen tunnistaa ne merkit ajoissa. Tai on sitten joku toinen, joka kertoo sulle nyt, että hei stop. Mun mielestä näiden kaikkien käsittelyssä muiden opiskelukavereiden tuki on äärimmäisen tärkeä, että jos niillä on samoja merkkejä ja onneksi mulla on sitten ollut hyvä tilanne, että mulla on toi Petri tuossa ollut tukemassa ja tsemppaamassa samojen oireiden parissa.
Marjo: No mitä neuvoja antaisitte opiskelijoille, jotka pelkäävät tätä epäonnistumista?
Petri: No hyvin tärkeätä olisi ensinnäkin erottaa itsensä niistä suorituksista. Sinä et ole numerot, jotka saat tenteistä. Pitää oppia sietämään epävarmuutta. Elämässä ei voi aina olla paras. Se on täysin normaalia ja hyväksyttävää. Pitää olla itselleen armollinen niinku mä oon tässä aikaisemminkin sanonut, että tuo on se millä tästä voi päästä. Hyvä keino myös muistuttaa itseään, että suurimmat oppimiskokemukset syntyvät niistä virheistä.
Satu: No mä sanon tuohon, että sun ei tarvitse olla paras ja, että annat vaan itsellesi armoa niin sillä pääsee jo aika pitkälle.
Marjo: Kiitos Petri ja Satu arvokkaista näkökulmista ja neuvoista. Täydellisyyden tavoittelu ja burnoutin pelko on korkeakouluopiskelijoille tuttuja, mutta näiden paineiden kanssa ei tarvitse jäädä yksin. Opiskelu on vain yksi osa elämää ja pienetkin askeleet armollisuuteen voivat tuoda suuren muutoksen. Muistakaa olla armollisia itsellenne ja hakekaa apua tarvittaessa, esim. YTHS:ltä tai sitten mielenterveystalo.fi: stä. Kuullaan taas ensijaksossa.
Loppupuhe
Tämä oli hyvinvointi vaakalaudalla podcast. Kiitos kun kuuntelitte ja toivottavasti käytte kuuntelemassa sosionomiopiskelija tutkassa sarjan loputkin jaksot. Minä olen Karina Björninen, muista pitää itsestäsi huolta, jottei sinun hyvinvointi joudu vaakalaudalle.
