Tutkimus tiedon välittämisenä

Tarkastelen aivan aluksi kuviota, jossa on esitelty hypoteettis-deduktiivinen tutkimus ja sen kulku. Kuvio tekee näkyväksi tutkimuksen kulun. Alkuperäinen kuvio on Uusitalon (1995) teoksesta.

Hypoteettis-deduktiivinen tutkimus

Mykkänen (2006) tiivistää tutkimustyön kolmeen kohtaan. Tutkimustyötä on:

• Kun luetaan tiedeyhteisön aikaisempia tuotoksia, kommunikoidaan tiedeyhteisön kanssa ja lisätään omaa tietoa.
• Kun ajatellaan, jäsennetään mielessä olevaa tietoa, yhdistetään asioita, saadaan uusia ideoita ja kysymyksiä, tajutaan, mitä ei vielä tiedetä. Ajattelussa käydään keskustelua itsensä kanssa ja tuotetaan uutta tietoa.
• Kun kirjoitetaan, oman lukemisen, ajattelun ja teknisen tutkimustyön tulokset esitetään ulkopuoliselle maailmalle ja jälleen kommunikoidaan tiedeyhteisön kanssa — riippumatta siitä oliko työllä lukijana ainoastaan kaksi väsynyttä opinnäytteiden tarkastajaa tai tuliko siitä kansainvälisen kustantajan bestseller.

Kaikki tutkimuksen osa-alueet ovat kokonaisuuden kannalta välttämättömiä, koska

• Jos ei hanki lukemalla jo olemassa olevaa tietoa, vaan vain ajattelee ja kirjoittaa, voi häviävän pienellä todennäköisyydellä tehdä hienon innovaatio, melko varmasti keksii uudelleen pyörän.
• Jos ei panosta ajatteluun, toistaa luettelonomaisesti muiden jo tekemiä ja julkaisemia tuloksia, pahimmillaan plagioi.
• Jos ei kirjoita, kukaan ei saa tietää mitä tutkija on työssään saanut aikaiseksi, ei pysty hyödyntämään hyviä tuloksia eikä testaamaan mahdollisesti virheellisiä johtopäätöksiä. (Mykkänen 2006.)

Koska me kaikki olemme enemmän tai vähemmän hyviä lukijoita, ajattelijoita ja kirjoittajia, meillä on mahdollisuus pyrkiä kehittämään itseämme niin tutkijana kuin kirjoittajanakin tiedostamalla omat vahvuutemme ja heikkoutemme, uhkamme ja mahdollisuutemme kirjoittajana. Suosittelen vahvasti, että teet itsellesi SWOT-analyysin, jonka otsikoit: Minä kirjoittajana. Kun olet rehellinen itsellesi, se paljastaa sinulle niitä kohtia, jotka vaativat panostustasi. Ja jälleen kerran nostan esiin sen, mitä tunneillani usein korostan. Kirjoitustaito on yksi taito. Taitojen oppiminen vaatii harjoittelua. Luontainen kyvykkyys toki auttaa alkuun. Mestarit kuitenkin harjoittelevat säännöllisesti.

Tulevaisuudessa kirjoittamisen taidot ovat entistä tärkeämpiä: moni hyvä tutkimustulos jää vaille ansaitsemaansa huomiota, koska tutkimuksen raportointi on tehty huonosti.
Työelämässä tarvitaan yhä enemmän taitoa kirjoittaa, sillä sihteerien ja konttoristien ammattikunta on lähes tyystin kadonnut. Myös sosiaalinen media perustuu taitoon kirjoittaa. Suosituimmat sivustot ovat sellaisia, joissa sen ylläpitäjällä on kyky ja taito kirjoittaa kohderyhmälleen sopivalla tavalla.

Mitä tieteellinen kirjoittaminen on?

Tieteelliset tekstit poikkeavat toisistaan suuresti (oppikirjat varsinaisista tieteellisistä artikkeleista, luonnontieteen ihanteita lähestyvä teksti postmoderneista kirjoituksista yms.). Mykkänen (2006) toteaa, että voi olla hyödyllistä aloittaa siitä, miten tieteen kieli poikkeaa siitä, mitä se ei ole. Hän vertaa tieteen kieltä esimerkiksi kaunokirjalliseen kieleen ja journalismin kieleen, joista on seuraavassa lyhyt esittely ja esimerkit. Lopuksi tarkastellaan varsinaista aihetta eli tieteellistä kieltä.

Kaunokirjallisuudessa, erityisesti runollisuutta lähenevässä kielessä usein tarkoituksellisesti käytetään monimerkityksellisiä ilmaisuja, jätetään lukijalle runsaasti tilaa tulkinnoille ja suorastaan toivotaan, että lukija näkee vaivaa selvittääkseen itselleen vaikeaselkoiselta näyttävän tekstin sisällöllisen arvoituksen. Esimerkki fragmentti Tuomas Anhavan teoksesta Yleiset opit (Runoja, 1955)

”Tämä on sanottava yhteiskunnasta ja kansantaloudesta riittäköön yksi politiikan ainoa konsertti: eläköön linnunlaulu ja kuorolaulu = eläköön vapaus ja demokratia – verosi maksa, jottei sinun tarvitse nähdä veron kantajaa, ja vältä ministereitä, ei heillä ole tietoa edes, vain valtaa, ja kierrä vuorineuvokset, he ovat kiipeämisestä hengästyneet, kavahda lehtimiehiä, ne puhuvat alaspäin itsenä ylöspäin, toimitusjohtajia vältä, he ostavat työtä ja myyvät, kavahda pasifisteja, militaristeja,aatteen miehiä, puhujia ja sosiologeja, psykologia ja yhteiskunnallista naista – voit yhtä hyvin perustaa kodikkaan keskinäisen vakuutusyhtiön”

Vastaavasti journalistisessa kielessä puolestaan pyritään pääsääntöisesti helppolukuiseen ilmaisuun, josta lukija saa nopeasti sen kuvan sisällöstä, mikä on tarkoituskin. Lehtimieskielessä käytetään myös runsaasti kärjistäviä ja värikylläisiä kielikuvia sekä leikitään sanoilla, joiden ”oikean merkityksen” asiayhteydessä lukijan oletetaan tajuavan. (Mykkänen 1995.)

Esimerkki fragmentti Tuomo Yli-Huttulan kirjoituksesta Kalevassa 4.10.2001. Kirjoitus on julkaistu mainitussa lehdessä otsikolla ”Korvaamattomia poliitikkoja löytyy vain mullan alta”:

”Onko kokoomuksen ”untuvikko” puheenjohtajalla Ville Itälällä kykyjä valtiovarainministeriksi? Tämä on alkanut pohdituttaa viime aikoina politiikan kommentaattoreita. On jopa varoiteltu ministereiden kierrätyksen vaaroista. Samalla on kummasteltu, miksi kokoomuksen expuheenjohtaja Ilkka Suominen näyttää hallitusovea valtiovarainministeri Sauli Niinistölle, jotta Itälä voisi nousta valtiovarainministeriksi. Suomisen sanomiset on leimattu ’pelkäksi profiilin nostamiseksi’. [. . .] Useat ennusmerkit viittaavat siihen, että Niinistö on hakeutumassa muihin hommiin. Monimutkaisesti välillä ajatteleva Niinistö saattaa kuitenkin tehdä sellaisen yllätysvedon, joka lyö kaikki ällikällä. Suomen Pankkiin Niinistöllä on mahdollisuus päästä, jos hän nöyrtyy julkiseen hakumenettelyyn ja nielee kiltisti aiemmat puheet palkkioviroista ja siitä, että keskuspankkiin ei pidä valita poliitikkoja.”

Tieteellinen kieli

Tieteellisessä kielessä pyritään käsitteelliseen täsmällisyyteen ja yksiselitteisyyteen. Tieteen kielen usein parjattu kuivuus ja monimutkaisuus ei ole itsetarkoituksellista. Usein se on seurausta siitä, että monimutkaisia (eri aihealueita toisiinsa yhdistäviä) ja monitasoisia (teorian ja käytännön yhdistäviä) ilmiöitä ja ajatusketjuja pyritään esittämään siten, että tulkinnan varaa jäisi mahdollisimman vähän. Tutkija pyrkii siihen, että teksti antaisi mahdollisimman tarkan kuvauksen siitä, minkä tutkija kokee todellisuudeksi. (Mykkänen 2006.)

Esimerkkinä on lainaus Ilkka Heiskasen teoksesta Julkinen, kollektiivinen, markkinaperusteinen. Suomalaisen yhteiskunnan hallintajärjestelmien ja julkisen päätöksenteon ja hallinnon kehitys ja kehittäminen 1960- ja 1970-luvuilla. (Deta 31, 1977, Helsinki.)

”Täten uuden, 1960-luvun jälkimmäisellä puoliskolla vakiintuneen ohjausideologian peruspiirteiksi jäävät julkisen hallintajärjestelmän suunnitelmavaltaistuminen ja hallinnon keskittyminen, kollektiivisen hallintajärjestelmän voimakkaiden alajärjestelmien ja niiden valtaorganisaatioiden entistä voimakkaampi osallistuminen yhteiskunnan ohjaukseen julkisen poliittis-hallinnollisen ohjauksen rinnalla ja sen ohikin, perinteisen “yhteistoiminnallisen” kollektiivisen toiminnan aseman heikkeneminen, ja markkinaperusteisen sektorin lisääntyvä ja voimistuva tilapäisohjaus ja yhteiskunnallinen spesifinen kontrolli.”

Mykkänen (2006) huomauttaa, että aika usein tuntuu kuitenkin siltä, että ilmaisun kuivuus ja kömpelyys on ennemmin seurausta tutkijan kyvyttömyyttä ilmaista itseään hyvällä ja sujuvalla suomen kielellä kuin itse asian vaikeudesta. Joskus voi jopa olla niin, että oman ajattelun keskeneräisyyttä ja epävarmuutta yritetään peitellä vaikeaselkoisella ja monitulkintaisella kielenkäytöllä. Jotta tällaiseen ei sorruttaisi, myös tieteellisen kirjoituksen, tavoitteena kannattaa pitää ajatusten mahdollisimman selkää ilmaisua. Voinee ajatella, että hyvässä tieteellisessä kirjoittamisessa toteutuu se kommunikatiivinen ihanne, jossa tutkija osoittaa ymmärtäneensä mitä aikaisemmin aiheesta on sanottu, jossa on itse sisäisesti johdonmukainen ja selkeä ja jossa lukija kohtuullisen vaivannäön jälkeen ymmärtää tutkijan välittämän tiedon. (Mykkänen 2006.) Ymmärrykseni mukaan tutkimukselle se on lisäansio, että mahdollisimman moni lukija ymmärtää tekstin juuri sillä tavalla, mitä tutkija on sen tarkoittanut. Monitulkinnallisuus ja sisäisten jännitteiden kerroksellisuus ja symboliikka sopii enemmän kaunokirjalliseen tekstiin tai vaikkapa kolumniin kuin tieteelliseen tekstiin. 

Käytännössä yksi tärkeä asia tieteellistä tekstiä valmisteltaessa on pohtia sitä, mikä on minun kirjoitukseni yleisö (Mykkänen 2006). Itse nostan usein tässä kohtaa esille liiketoimintasuunnitelmasta tutut kolme kysymystä Kenelle myyn? Mitä myyn? ja Miten myyn? Nämä kolme kysymystä sopivat voidaan mainiosti muuttaa muotoon Mitä kirjoitan?  Kenelle/Miten kirjoitan? Miksi kirjoitan? Kuka hyötyy kirjoituksistani? Kun on selvillä kohdeyleisö, jolle viestinsä suuntaa, voi sitten miettiä, millä tavalla se vaikuttaa minun tekstiini ja kirjoitustyyliini. Jos kirjoitetaan esimerkiksi oppikirjaa tai popularisoidaan tiedettä, sitä kirjoitetaan eri tavalla kuin tieteellistä artikkelia oman alansa huippujulkaisuun tai alan kansainväliseen konferenssiin. (Mykkänen 2006.)

Tutkielman tekijän kannattaa ajatella, että työn tarkastaja on sen ensisijainen lukija, joka lukee sitä nimenomaan tieteellisenä opinnäytteenä. Tällöin suhteellinen kuuliainen tieteen kielen konventioissa [=tieteenalan sisäinen traditio] pysyminen on turvallinen ratkaisu. Monet parhaista tutkimuksista (ja tutkielmistakin) ovat myös kielellisesti luovia, toki siihen sisältyy aina oma riskinsä.

Ammatillisen ja tieteellisen tekstin erotteleminen

Ammatillinen teksti: Kirjallinen dokumentti, jossa käydään ammatillista, asiallista keskustelua. Perustuu kirjoittajan mielipiteeseen ja/tai kokemukseen alalta. Yleensä lähteitä ei ole merkitty ja kuvia runsaasti. Esim. Talouselämä –lehti, Yrittäjä -lehti jne.

Tieteellinen teksti: Tekstin sisältö perustuu tutkimuksiin ja on usein hyvin formaalisti (modollinen/säännönmukainen) muotoiltu. Lähteet on merkattu huolellisesti ja lähdeaineisto täyttää tieteellisen tekstin kriteerit ts. ne ovat tutkimustekstejä. (Vert. lausuma, että tiede perustuu aiempaan tieteelliseen tutkimukseen.) Ks. esim. Kirjoittajan ABC (30.3.2021). Tieteellisiin artikkeleihin voit tutustua kokoomateoksissa tai tieteellisissä lehdissä.

Tieteellinen argumentaatio

Tieteellisessä tekstissä väitelauseet täytyy perustella. Toisin sanoen, jos tieteellisessä tekstissä väität jonkin asian olevan jollakin tavalla, tulee siinä olla perustelu aiempaan tutkimukseen. Tätä on monen opinnäytetyötä tekevän todella vaikea käsittää. Perusteluna viittaamatta jättämiselle kuulee usein, että mutta kun minä tiedän sen. Kun kysyn, mistä sinä sen tiedät? No olen lukenut jostakin tai kuullut jostakin. Niin, no eihän se tieto ollut sitten sinulla luontaisesti. Se ei syntynyt sisälläsi, vaan sait vaikutteita jostakin itsesi ulkopuolella olevasta. Omaa tekstiään lukiessaan tutkijan kannattaa aina väitelauseen kohdatessaan tehdä itselleen kysymys: miten niin? tai mistä voin olla varma? Nämä kysymykset myös kriittinen lukija tekee, kun hän saa eteensä tekstin.  (Mykkkänen 2006.) 

Kuten (Mykkänen 2006) huomauttaa, hyvä argumentaatio on aika laaja ja monimutkainenkin asia Hän kehoittaakin muistamaan seuraavat perusvaihtoehdot ja -säännöt:

• Tieteellisessä tekstissä perustelu tapahtuu aina lähteiden avulla. Jos esitetään käsityksiä julkisesta keskustelusta, aihetta koskevasta tieteellisestä kirjallisuudesta tai esimerkiksi jonkun tutkijan näkemyksistä, lukijan on voitava tarvittaessa tarkistaa asioiden paikkansapitävyys. Siksi kiistanalaisia kysymyksiä ja väitelauseita koskevat lähteet tulee olla selvästi merkittyjä. Itsestäänselvyyksiä (aurinko laskee länteen) tai yleisesti tunnettua ”tietosanakirjatietoa” (Suomi on tasavalta) ei tarvitse perustella lähteillä. Kuitenkin vaikkapa pro gradu -tutkielmien johdantojen yleinen lausetyyppi: ”Viime aikoina on käyty runsaasti julkista keskustelua (. . .)” olisi hyvä perustella vähintään esimerkein, sillä mitä kirjoittaja tarkoittaa näillä viime aikojen julkisilla keskusteluilla. (Mykkänen 2006.) Lähtökohtaisesti tällainen lause voi näyttäytyä hassulta, jos kirjoitusta lukee niiden nimenomaisten ”viime aikojen” jälkeisenä aikana.
• Perustelu aineiston ja sen analysoinnin avulla. Empiirisen tutkimuksen tulosten pääasiallinen perustelu nojaa tutkimusaineistoon ja sen tieteellisesti hyväksyttävään analysointiin. Tämä tarkoittaa sitä, että lukijalla tulee olla tiedossa kaikki ne materiaaliin ja metodologiaan liittyvät seikat, joilla on vaikutusta tutkimustuloksiin ja niistä tehtäviin johtopäätöksiin. Joissain tapauksissa täytyy tai kannattaa viitata toisiin tutkimuksiin, joissa esimerkiksi jonkin aineiston keruumenetelmät on esitelty perusteellisesti sen sijaan että itse toistaisi saman kuvauksen. (Mykkänen 2006.) Ongelma lienee siinä, että harva opinnäytetyön tekijä jaksaa lukea tutkimusmenetelmiin liittyvää ohjekirjallisuutta. Napataan joku irrallinen lause jostakin ja toivotaan, että ohjaaja ei huomaa. Tämä toive saattaa olla turha, sillä aineiston analyysi on yksi keskeinen kohta, kun työtä arvioidaan.
• Perustelu loogisen päättelyn perusteella. Kaikkeen tutkimuksessa ilmenevään tiedon ja ajattelun kehittämiseen ei välttämättä voi tai kannata käyttää viittauksia aikaisempaan keskusteluun tai aineistoon. Silloin hyödynnetään (tietoisesti tai tiedostamattomasti) niitä loogisen päättelyn sääntöjä, jotka ovat käypiä länsimaisessa kulttuurissa ja tarkemmin rajattuna tiedeyhteisössä. Varsinkaan yhteiskuntatieteissä muodollinen logiikka ei kuitenkaan useinkaan ole hyvin toimiva mielenkiintoisten ajatuskulkujen seuraamiseksi. Ja toisaalta yksinkertaisetkin perussäännöt saattavat osoittautua virheellisiksi toisessa asiayhteydessä: vaikka 2 +2 = 4, kaksi heinäkasaa + kaksi heinäkasaa voikin olla yksi heinäkasa. (Mykkänen 2006.) Itse käytän usein tutkimuskursseillani esimerkkinä sitä,  jos tilastoja tutkii esimerkiksi jäätelönmyynnin ja hukkumiskuolemien osalta, saattaa tulla johtopäätökseen, että jäätelönmyynti lisää hukkumiskuolemia ja vaatia jäätelönmyyntiä kiellettäväksi. Tai jos ilmaisee, että 100 % vastaajista oli tyytyväinen tuotteeseen ja jättää vaikkpa numeruksen (N) mainitsematta. Ja jos numerus on vaikkapa 2 ja molemmat vastasivat, että tykkäsin, tällaista vastausta ei voida yleistää. Ei myöskään päinvastaisessa tapauksessa.

Toki on monta tapaa argumentoida hyvin ja oikein. Selkeitä ohjeita siitä, kuinka pitäisi toimia, on lähtökohtaisesti suhteellisen vaikea antaa. Sen sijaan voidaan esittää muutamia tyypillisiä virhepäätelmän ja huonon argumentaation muotoja. Nojaan tässä Petri Ylikosken (1999) kirjoitukseen ”Kuinka argumentti voi epäonnistua?” Teksti on julkaistu teoksessa Kakkuri-Knuuttila (1999, 158-175)

• ”Muodolliset virhepäätelmät perustuvat epäpätevään päättelyyn eli johtopäätös ei seuraa premisseistä. Se ei kuitenkaan vielä tarkoita välttämättä että johtopäätös olisi välttämättä epätosi, vaan ainoastaan sitä ettei väitteen hyväksymiselle ole esitetty riittäviä perusteluja.
• Epäargumentatiiviset perusteet:
  • Tunteiden herättäminen tai nostattaminen vastaanottajassa/yleisössä tavalla, joka estää väitteiden ja niiden perustelujen kriittisen arvioinnin tai haittaa sitä.
  • Argumentaatiovirhe ad hominem, jossa viitataan käsiteltävän asian kannalta epäolennaisiin yleisön, keskustelukumppanin tai tarkastelussa olevan tieteentekijän piirteisiin tai ominaisuuksiin.
  • Kyseenalainen vetoaminen auktoriteettiin, joka voi olla esimerkiksi tiedeyhteisössä kiistanalainen tai käsiteltävän aiheen kannalta irrelevantti tai jonka esittämiä käsityksiä muunnellaan omien tarkoitusten mukaisiksi.
  • Prudentiaalisten perusteiden eli sellaisten argumenttien käyttö, joiden tarkoitus on saada väite hyväksytyiksi muilla kuin varsinaisilla perusteilla (esimerkiksi uhkailu ja lahjonta).
• Virheet argumentin muodostamisessa:
  • Kehäpäätelmä (petitio principii), jossa väitettä perustelevat olettamukset sisältävät jo johtopäätöksen tai edellyttävät johtopäätöksen totuuden.
  • Harhauttava johtopäätös (non sequitur), jolloin väitteen esittäjä yrittää saada hyväksytyksi jonkin toisen johtopäätöksen kuin mistä alunperin oli kyse.
  • Todistamisen taakan siirtäminen alkuperäisen väitteen kannalta väärälle taholle.
  • Aiheen rajaaminen siten, että kaikki väitteet kannalta olennaiset asiat eivät tule käsitellyksi.
  • Argumentaatiosiirrot ad hoc, joissa alkuperäistä väitettä täydennetään tilannekohtaisesti tavalla, joka ei sovellu väitteeseen yleisesti.
  • Vastaajan pakottaminen vastaamaan useampaan kysymykseen samanaikaisesti (plurium interrogationum).
• Käsitteelliset ja kategoriset kömmähdykset:
  • Kaltevan tason käyttäminen, jossa yleisö pyritään saamaan hyväksymään ketjureaktion kaltainen väistämätön seurausten sarja
  • Kausaaliset virhepäätelmät, joissa esimerkiksi syy ja seuraus sekoitetaan keskenään tai joissa korrelaation ilmenemistä pidetään perusteettomasti kausaalisuuden osoituksena, sekä yleistämisvirheet
  • Osien ja kokonaisuuden välisten suhteiden virheellinen päätteleminen, joissa esimerkiksi yhden tapauksen nojalla tehdään kestämättömiä yleistyksiä koko populaatiosta
  • Naturalistinen virhepäätelmä, jossa olemassa olevasta asiaintilasta päätellään myös se, miten asioiden tulisi olla
  • Geneettinen virhepäätelmä, jossa asian alkuperästä päätellään sen arvo tai ominaisuus
  • Teleologinen virhepäätelmä, jossa asian myöhemmästä tilasta, arvosta tai ominaisuudesta päätellään vastaavat asiat sen menneisyydessä
  • Käsitteellinen epäselkeys, epäselkeys tai monimielisyys, jossa ei voida käytettyjen termien perusteella kunnolla tarkistaa johtopäätösten pätevyyttä.”

Lainaamisen ja viittaamisen periaatteet

Tutkimuskirjallisuudessa käytetään usein epäsuoria tai suoria lainauksia, joiden avulla tuodaan oman tekstin mukana esiin esimerkiksi alan auktoriteetteja, toisia tutkijoita, dokumentaarista materiaalia sekä erityisesti laadullisessa tutkimuksessa tutkimusaineistoa. Lainaaminen liittyy olennaisesti tieteellisen kirjoittamisen ja ylipäätään tutkimuksen tekemisen yhteisölliseen luonteeseen, jossa tietoisesti käytetään hyväksi muiden aikaansaannoksia, liittoudutaan joidenkin kanssa ja erottaudutaan toisista.

Lainaamisen erilaisia vaihtoehtoja ovat Hirsjärvi, Remes & Sajavaara  (2003, 326) mukaan seuraavat kolme tapaa. Ensinnä on tiivistävä referointi, jolloin alkuperäisestä lähteestä tiivistetään asian ydin, joka ilmaistaan omin sanoin. Tämä on käytetyin ja tätä hyvin usein käytännössä suositellaan. Toisena on parafraasi, jolloin alkuperäislähdettä selostetaan omin sanoin, mutta yleensä ilman tiivistämistä ja samassa asiajärjestyksessä. Myös tätä näkee paljon teksteissä.  Kolmantena lainaamisen tapana on suora lainaus eli sitaatti. Sitaatin käyttöön suhtaudutaan välillä kriittisesti. Oman näkemykseni mukaan sitaatti on kuitenkin paikallaan, mikäli alkuperäinen ajatus katoaa, kun teksti kirjoitetaan omin sanoin.

Tämä käsillä oleva teksti on sekoitus kaikkea näitä kolmea lainaamisen ja viittaamisen periaatetta. Olen käyttänyt runsaasti tiivistävää referointia. Tässä on huomattava määrä, etenkin Mykkäsen (2006) tekstin osalta parafraasia ja tässä tekstissä on paljon myös suoraa lainausta.

Suorien lainausten käyttö tuo usein tekstiin elävyyttä ja tyylillistä vaihtelua, mutta liioiteltuna se sotkee lukijan ajatuksia, tekstin tyylillistä yhtenäisyyttä ja asettaa tutkijan omaperäisyyden ja työn itsenäisyyden kyseenalaiseksi. Perussääntönä on, että suoraa lainausta käytetään vain, kun siihen on erityinen syy. Syy voi olla esimerkiksi joku seuraavista (Hirsjärvi ym. 2003, 106, hieman muunneltuna):

• lähteen tyyli on niin hyvä tai omaperäinen, että tutkija haluaa käyttää hyväksi nimenomaan alkuperäistä ilmaisua
• lähde voi olla niin merkittävä tai vastaavasti siinä määrin kiistanalainen, että on syytä toistaa se sellaisenaan
• lähdettä pidetään niin arvovaltaisena, että tekstiä ei haluta muuttaa
• lähteen sanamuoto vaatii sen ilmaisemisen alkuperäisessä muodossaan.

Suoran lainauksen käytössä täytyy olla tarkka siitä, että lainaus tehdään uskollisesti, sanatarkasti ja yksiselitteisesti sekä niin että lainauksen lähde on selvästi tunnistettavissa. Mieluiten täytyy käyttää alkuperäislähteitä. Jos joudutaan turvautumaan käännökseen, se täytyy mainita, ja jos käännös voi olla kiistanalainen, alkuperäisilmaisun on hyvä olla esimerkiksi ala- tai loppuviitteessä. Alkuperäisen lähteen käyttäminen on siksi tärkeää, sillä jos jossakin vaiheessa on tullut esimerkiksi käännösvirhe, se voi sitten toistua tekstistä toiseen ja tulos muuttuu kokonaan toiseksi, mitä se alunperin on ollut. Tällaisia väärinkäsityksiä löytyy tiedemaailmassa ja joistakin on syntynyt jopa pitkiä väärinymmärrysten ketjuja, jolla on suora vaikutus myöhempään tutkimukseen.

Kuinka sitten lainataan. Suora lainaus sijoitetaan lainausmerkkien sisään ja sen sisäinen mahdollinen toinen lainaus puolilainausmerkkien sisään. Pois jätetyt sanat ilmaistaan joko kahdella peräkkäisellä ajatusviivalla — tai sulkeissa kolmella pisteellä (. . .) , joiden välissä on välilyönti. Omat lisäykset tai kommentit asetetaan hakasulkeisiin […].. Pitkä lainaus kannattaa muuttaa omaksi kappaleekseen, jolloin lainausmerkkejä ei puolestaan tarvita. Usein tällaisessa tapauksessa tehdään sisennys tai tekstin kursivointi, joka osoittaa, että on kysymys lainauksesta.

Kun ei käytetä lainausta, mutta silti tiedostetaan velka ajatuksista tai tiedoista joillekin toisille tutkijayhteisön jäsenille, voidaan ja täytyykin käyttää lähdeviittausta. Lähdeviite voi pääsääntöisesti olla joko tekstin sisällä sulkeissa, alaviitteenä sivun alalaidassa tai loppuviitteenä tekstin lopussa. Valinta tässä kohdassa on vapaa, kunhan säilyttää johdonmukaisuuden koko tekstikokonaisuudessa. Ala- ja loppuviitettä voidaan käyttää myös lisäkirjallisuuden osoittamiseksi, mahdollisesti omasta näkemyksestä poikkeavien käsitysten esittämiseksi, alkukielisten lähteiden esittämiseksi sekä asiasta hieman sivuavia pohdintoja tai kommentteja varten. Varsinkin alaviitteiden tapauksessa on myös mahdollista mennä liiallisuuksiin, jolloin lukija harhautuu toistuvasti lukemaan muuta kuin tutkimuksen varsinaista asiasisältöä. (Ks. Hirsjärvi ym. 2003.)

Tieteellisen tekstin rakenne

Kokenut yhteiskuntatieteellisen tutkimuskirjallisuuden lukija tietää, että verrattuna esimerkiksi luonnontieteisiin tutkimusraporttien rakenne vaihtelee varsin huomattavasti. Kuitenkin myös valtio-opillista tutkimusraporttia määrittävät ja rajaavat tietyt normit ja käytännöt, jotka luovat tutkimusselosteen perusmallin ja siis sen tilan, jonka puitteissa vaihtelu on mahdollista. Useimmissa töissä on ensinnäkin kolmijakoinen jäsentely (vrt. Hirsjärvi 2003, 232), jonka osat ovat:

• alkuosa, johon kuuluvat
  • nimiösivu eli nimiölehti
  • tiivistelmä
  • sisällysluettelo
  • sekä mahdollisesti (harvemmin esimerkiksi graduissa) lyhenteiden ja merkkien selitykset, taulukoiden ja kuvioiden luettelot sekä esipuhe
• runko-osa, joka sisältää varsinaisen tekstin
• loppuosa, johon kuuluvat mahdolliset
  • liitteet
  • henkilö- tai asiasanahakemisto (ei tarvita graduissa)

Varsinaisen runko-osan perusmallia on yhteiskuntatieteessäkin ”klassinen” IMRD-rakenne, joka koostuu

• johdannosta (Introduction)
• ongelman käsittelystä (Method(s))
• tutkimustuloksista (Results)
• tarkastelusta (Discussion)

Sen mukaisesti koko tutkimusseloste avautuu esimerkiksi seuraavan rakenteen mukaisesti (yksityiskohtia tarkastellaan tarkemmin kohdassa ”tutkimusraportin laatiminen”):

• nimiösivu eli nimiölehti
• tiivistelmä
• esipuhe (ei siis yleensä graduissa)
• sisällysluettelo
• johdanto
• tutkimuksen tausta
• tutkimusongelma ja tutkimuskysymys
• tutkimustekniikat
• tulokset ja johtopäätökset
• keskusteleva tarkastelu
• lähdeluettelo
• viitteet

Tieteellisen tekstin rakennetta voidaan kuitenkin tulkita myös väljemmin ja nähdä se esimerkiksi Jukka Törrösen (2002, 29–49) tavoin dynaamisena, tutkimusta ohjaavana ja lopullista muotoaan alati hakevana kompositiona. Tällöin tutkimuksen teossa ilmenee kaksi toiminnan ulottuvuutta, joiden välillä on jännite. Yhtäältä tutkija tekee työssään kuvausta (”rakentaa uudelleen”, rekonstruoi) tutkimuskohdettaan ja tässä toiminnassa hän pyrkii ”puhumaan totta”. Toisaalta hän yrittää saada tutkimuksensa yleisön uskomaan tutkimuksen asiasisältöön, sen totuudenmukaisuuteen sekä esimerkiksi tieteelliseen ja käytännölliseen merkitykseen, jolloin hän pyrkii ”puhumaan mahdollisimman hyvin”. Nämä ulottuvuuden vetävät tekstin tuottamista jossain määrin vastakkaisiin suuntiin, mutta toisaalta niiden onnistunut yhdistäminen tuottaa parhaimmillaan loistavaa tieteellistä kirjallisuutta. Vaikka mitään valmiita ratkaisumalleja ei olekaan olemassa, Törrösen mukaan voidaan kuitenkin nähdä joitakin perusvaihtoehtoja. Tällöin rekonstruktion näkökulmasta tieteellinen teksti voi olla esimerkiksi:

• hypoteesitarina
• analyyttinen tarina
• mysteeri- tai dekkaritarina
• useampia eri tarinoita yhdistävä kertomus.

Argumentaation näkökulmasta puolestaan tekstissä voidaan pyrkiä:

• rakentamaan luottamusta kirjoittajan ja lukijan välille
• motivoimaan lukija lähtemään yhteiselle tutkimusmatkalle
• osoittamaan omaa tieteellistä kompetenssia
• korostamaan tutkijan subjektiivista panosta tutkimuksessa ja kirjoittamisessa.

Varoituksia ja yleisiä neuvoja

Mykkänen (2006) kirjoittaa, että opinnäytteen tekijöillä ilmenee monia yleisiä taipumuksia, joilla on haitallinen vaikutus tutkimusraportin kykyyn vakuuttaa lukijansa. Yksi näistä on vaikeus löytää sopivaa tasapainoa, Umberto Econ sanoin, tieteellisen nöyryyden ja tieteellisen ylpeyden välillä. Osa opiskelijoista tuo tekstissä esille vahvasti esille ylimielisyytensä ja itsevarmuutensa (jotka tosin usein taitavat johtua juuri näiden ominaisuuksien puutteesta) tavalla, joka ei ole oikeassa suhteessa tekstin tieteellisen argumentoinnin kanssa. Vaikka tieteessä pyritään totuuteen, on sen saavuttaminen vaikeata. Toisaalta osa opiskelijoista aloittaa tekstinsä pyytämällä anteeksi tietojensa, aikansa, taitojensa yms. puutteita, mikä vie lukijalta motiivin lukea raporttia aidosti kiinnostuneena. Kun tutkimusasetelma on laadittu realistisesti, tutkimuksen tulokset voidaan hyvin esittää tietyn ammattiylpeyden saattelemana: tämä on tehty niin hyvin kuin on voitu ja minä seison sen takana!

Aivan kuin missä tahansa työssä, on myös tieteellistä tekstiä kirjoittaessa erittäin tärkeä pitää välissä taukoja. Tutkimustyö vie helposti mennessään ja kun tekstiä alkaa syntyä, jotkut voivat olla tuntikausia ja monta työpäivää peräkkäin näppäimistön äärellä. Inspiraation vallassa toimiminen on hyvä asia, mutta silloin myös helposti sokaistuu näkemään tutkimus- tai kirjoittamisprosessin mahdollisia puutteita, jotka saattavat yllättävänkin selkeästi nousta esille, kun antaa paperinivaskan levätä pöydällä koskemattomana päivän tai pari. Nostimme Varjosen (Varjonen & Mannila 2020, 30–33) kanssa esiin Belcherin mallin aikatauluttaa kirjoitustyönsä ja toisaalta myös Työterveyslaitoksen esittelemän pomorodo-tekniikan. Tällaiset apuvälineet saattavat toimia kirjoittamisessa.

Olen samaa mieltä Mykkäsen (2006) kanssa siitä, että hyvä kirjoittaja on aina myös itsekriittinen kirjoittaja. Hän tarkastelee tekstiään kriittisesti ja esittää itselleen yhä uudelleen ja uudelleen muutamia kysymyksiä: Jos teksti olisi jonkun muun kirjoittamaa, ymmärtäisinkö minä mitä siinä lukee tai uskoisinko minä noihin johtopäätöksiin näiden ennakko-oletusten, todistusaineiston ja päättelyn valossa? Tai jaksaisinko itse lukea tätä tekstiä alusta loppuun? Lienee käytännössä niin, että, jos itsellä nousee mieleen epäilys tekstin kiinnostavuudesta, on enemmän kuin todennäköistä, että se samansuuntaisia ajatuksia herää jollakulla muullakin. Koska oman tekstin lukeminen kriittisesti on kuitenkin useimmille meistä vaikeata, ovat kollegalukijat hyvin arvokkaita. Hyvät lukijat ovat harvassa, ja jos sellaisen lähimmäiseksi saa, niin hänestä kannattaa pitää kiinni esimerkiksi lukemalla vastapalvelukseksi hänen tekstejään rakentavan kriittisesti.

Lisälukemistoa

Jos olet tuore tieteentekijä sinulle saattaa olla hyötyä esimerkiksi aluksi tutustua seuraaviin lähteisiin:

Hypoteettis-deduktiivinen metodi. Tieteen termipankki. (30.3.2021).

Hannu Uusitalo, Tiede, tutkimus ja tutkielma – johdatus tutkielman maailmaan. 2. painos, WSOY, 1995. (30.3.2021).

Patrick McNeill, Research Methods, London 1990.

Mika Hyytiäinen, 2003. Geospatial Information Superiority in Digital Battlefield – a Hierarchical Metamodel for Military Terrain Analysis. Dissertation http://urn.fi/urn:nbn:fi:tkk-000263 (30.3.2021).