Tämä artikkeli pohjautuu Ada Parkkalin opinnäytetyöhön ”EU-jäsenyyden vaikutus virhevastuun soveltamiseen Suomen kuluttajansuojassa”. Työssä keskityttiin erityisesti virhevastuuseen, sillä se on yksi kuluttajansuojan olennaisimmista asioista. Kuluttajansuoja on tärkeä yhteiskunnallinen tekijä, sillä kaikki ihmiset ovat kuluttajia; oli sitten kyse ruokakaupassa käynnistä tai uuden television ostosta. Työ alkoi selvittämällä teoriaosuudessa, millaisia Suomen ja EU:n kuluttajansuojalain-säädännöt ovat. Tämän jälkeen syvennyttiin selvittämään, miten EU-direktiivit ovat muuttaneet Suomen lainsäädäntöä; mitä yhteneväisyyksiä ja eroavaisuuksia niillä on. Empiriavaiheen dokumenttianalyysissä selvitettiin, miten EU-direktiivit näkyvät käytännön tilanteissa Kuluttajariitalautakunnassa (KRIL), sekä haastateltiin asiantuntijaa sekä Kilpailu- ja kuluttajavirastosta (KKV) että Euroopan kuluttajakeskuksesta (ECC).
Työ aloitettiin selvittämällä, minkälainen Suomen Kuluttajansuojalaki on; muun muassa sen historiaa, riidanratkaisujärjestelmää ja sopimuksia. Tässä kohdin avattiin olennaisia käsitteitä, kuten virhettä, virhevastuuta ja tämän eroa takuuseen, sekä reklamaatiota eli virheilmoitusta. Virhevastuulla tarkoitetaan myyjän lakisääteistä vastuuta myymästään tuotteesta. Esimerkiksi, jos kuluttaja ostaa liikkeestä paidan ja sen sauma ratkeaa parin kuukauden sisään ostosta; mitä vaatimuksia kuluttajalla voi olla tuotteen myyneelle yritykselle. Pienessä virheessä kyseeseen voi tulla vaikkapa myyntihinnan alennus. Jos taas kyseessä olisi olennaisempi virhe – kuten uusi pyykinpesukone ei käynnisty lainkaan – voisi tällöin vaatia esimerkiksi uutta tuotetta (Kuluttajansuojalaki 38/1978; Peltonen & Määttä, 2015). Kuluttajansuojasta säädettiin Suomessa lakeja jo pitkälti ennen EU-jäsenyyttä. Alkuperäinen Kuluttajansuojalaki on vuodelta 1978. Lakia päivitettiin kansallisesti 90-luvun alussa, mutta vuoden 1995 EU-jäsenyyden myötä EU-direktiivit ovat tuoneet paljon muutoksia nykyiseen lakiin ja sen käytännön soveltamiseen (HE 360/1992; Heinilä, 2007; Peltonen & Määttä, 2015).
EU-direktiivit
EU:n direktiivit ovat vaikuttaneet huomattavasti Suomen Kuluttajansuojalakiin. Direktiivien myötä lakiin on tullut muun muassa 14 päivän peruuttamisoikeus, korjausoikeus, digitaalisen sisällön säädökset ja tiedonantovelvollisuus (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2011/83/EU; HE 180/2021; HE 47/2026). EU:n lainsäädäntö muuttuu ja laajenee sen mukaan, miten maailma muuttuu. Esimerkiksi edellä mainittujen direktiivien taustalla ovat olleet EU:n tavoitteet parantaa kuluttajansuojaa digitalisaation ja kestävän kehityksen osalta (Euroopan komissio, 2025). Kuluttajansuojaa koskevat EU-direktiivit ovat joko vähimmäis- tai täysharmonisoivia. Vähimmäisharmonisoiva direktiivi asettaa vähimmäistason, jota jäsenvaltio voi parantaa kuluttajan hyväksi, kun taas täysharmonisoivasta direktiivistä jäsenvaltio ei saa poiketa. Harmonisoinnilla on haluttu tukea yhtenäistä, avointa ja toimivaa EU:n kauppa-aluetta (Peltonen & Määttä, 2015).
Kuluttajariitalautakunta
Tutkimusvaiheen dokumenttianalyysissä käsiteltiin kolmea Kuluttajariitalautakunnan ratkaisua 2020-luvulta (Kuluttajariitalautakunta, 2022, 2025a, 2025b). Kuluttajariitalautakunta (KRIL) on olennainen osa Suomen kuluttajariitojen ratkaisujärjestelmää. Jos kuluttajan ja yrityksen välinen riita ei ratkea reklamaation tai KKV:n kuluttajaneuvonnan myötä, voidaan asia viedä KRIL:iin. KRIL antaa yritykselle suosituksen, mutta yrityksen ei tarvitse noudattaa sitä, koska päätökset eivät ole täytäntöönpanokelpoisia. Suurin osa yrityksistä kuitenkin noudattaa niitä (Kuluttajariitalautakunta, n.d.). Dokumenttianalyysissä saatiin selville, minkälaisia perusteita lautakunta käytti käytännön ratkaisuissa. Tutkimuksessa kävi ilmi, että KRIL viittaa päätöksissään suoraan EU-direktiiveihin ja EU-tuomioistuimen ratkaisuihin. Analyysissä saatiin myös esimerkki siitä, että Suomi on säilyttänyt edelleen osan omista kansallisista säännöksistään. Eräässä ratkaisussa lautakunta katsoi tuotteessa olleen virheen, vaikka tuote oli rikkoutunut yli kaksi vuotta tuotteen vastaanottamisen jälkeen (Kuluttajariitalautakunta, 2022). EU:n direktiivit säätävät virhevastuun kestävän vähimmillään kaksi vuotta, mutta Suomessa sen kesto määräytyy tuotteen odotettavissa olevan kestoiän perusteella (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2019/771; HE 180/2021).
Asiantuntijahaastatteluissa haastateltiin kahta kuluttajansuojan ammattilaista. Haastateltavat valittiin sekä KKV:stä että ECC:stä, jotta saatiin mahdollisimman monipuolinen näkemys sekä Suomen sisäisistä kuluttajariidoista että EU:n sisämarkkinoilta. Haastattelut tukivat sekä teoriaosuutta että dokumenttianalyysiä. Esimerkiksi toinen asiantuntijoista totesi, että valtaosa uudesta kuluttajansuojasääntelystä tulee Suomeen EU:sta, mikä todettiin myös teoriaosuudessa (Stenius, 2026). Ilmeni myös, että sekä kuluttajat että elinkeinonharjoittajat usein sekoittavat takuun ja virhevastuun, eivätkä kuluttajat ole kovin tietoisia omista oikeuksistaan ja keinoistaan selvittää ongelmatilanteita (Lucenius, 2026).
Tutkimuksen tuloksena voidaan todeta, että nykyinen Suomen Kuluttajansuojalaki on saanut suuren osan lainsäädännöstä EU-direktiiveistä. Suomi on silti säilyttänyt osaltaan kansallista lainsäädäntöään, kuten virhevastuun kestossa. Tutkimuksessa nousi esille myös ongelmakohtia: esimerkiksi KRIL:n ratkaisut eivät ole täytäntöönpanokelpoisia. Olennaista on kuitenkin se, että vaikka kuluttajilla on nykyään hyvät oikeudet, niiden käyttäminen edellyttää, että kuluttajat ja yritykset tietävät niistä. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että jo perusopetuksessa voitaisiin kouluttaa ihmisiä paremmin kuluttajansuojasta.
