Tilastoista on jäänyt mieleen, että Sysmässä, Päijänteen itärannalla, on iäkäs väestö. Yksi Suomen iäkkäimmistä. Tilastoissa sysmäläisistä joka neljäs on yli 75-vuotias (Päijät-Häme – Väestö 2020.). Sunnuntain Helsingin Sanomissa Tiina Rajamäki kirjoittaa, että väkilukuun (3500 asukasta) suhteutettuna siellä asuu maamme suurin yli 90-vuotiaiden joukko. Kunnioitettavan rajapyykin ohittaneita sysmäläisiä on noin sata. Hesarin jutun pääpointti ei kuitenkaan ole väestörakenne vaan hyvinvointi. Siinä kerrotaan sysmäläisistä ikäihmisistä, jotka terveyshaasteista huolimatta voivat hyvin.
Hyvinvointi koostuu jutun ysikymppisten mukaan ensinnäkin ystävän päivittäisestä puhelusta, vierailusta tai itselle merkityksellisen yhteisön tai yhdistyksen kokoontumisesta. Toiseksi arjen tulee olla toiminnallista, edellisenä iltana tehdään toimintasuunnitelma seuraavalle päivälle. Kolmantena hyvinvoinnin lähteenä on liikunta. Neljänneksi tulee olla jotain, jota odottaa, vaikkapa seuraavan kesän oopperareissu. Olennaista edellisissä on se, että ”…pitää olla jotain mitä odottaa. Ja kaikkein mieluiten muiden kanssa”. Voiko sosiaalista hyvinvointia paremmin kiteyttää?
Erik Allardtin tunnetun Pohjoismaisen hyvinvointitutkimuksen julkaisun aikoihin vuonna 1975 Sysmän ysikymppiset olivat parhaassa työiässä. Allardtin mukaan tarpeet ja hyvinvointi määrittyvät historiallis-yhteiskunnallisesti, ne pitää määritellä uudelleen kun yhteiskunta muuttuu. Allardt tekee eron hyvinvoinnin ja onnellisuuden välille. Hyvinvointi liittyy tarpeisiin, joiden tyydyttämättä jättäminen synnyttää hyvinvoinnin vajetta. Hyvinvointi on objektiivinen käsite. Onnellisuus liittyy subjektiivisempiin tuntemuksiin. (Uusitalo & Simpura 2020, 580; 2022, 27.) Objektiivisten mittareiden mukaan voidaan määrittää esimerkiksi pienituloisuus, jossa mahdollisuudet aineelliseen tarpeentyydytykseen nähdään rajallisina. Allardtin toinen erottelu on elintason ja elämänlaadun välillä. Elämänlaatu viittaa tarpeisiin, jotka liittyvät sosiaalisiin suhteisiin ja itsensä toteuttamiseen. Oheisessa taulukossa on esitetty yksinkertaistaen Allardtin hyvinvointiteoria.
| Hyvinvointi | Onnellisuus | |
|---|---|---|
| Elintaso | Aineelliset ja persoonattomat resurssit Elintaso, having | Subjektiiviset tunteet ja kokemukset Tyytymättömyys-/tyytyväisyysasenteet |
| Elämänlaatu | Ihmisten välisiin, ihmisen ja yhteiskunnan / luonnon suhteet Yhteisyyssuhteet, loving Itsensä toteuttaminen, being | Subjektiiviset tunteet ja kokemukset Viihtyvyysasenteet (onnellisuus, oma kokemus) |
Ensimmäisen rivin elintasoa määrittävät fysiologiset tarpeet, jotka vaihtelevat ajassa. Elintason pitää mahdollistaa toiminta. Allardt mittasi having-ulottuvuutta muun muassa tulo- ja asumistasolla sekä terveydellä. Hesarin jutussa ei puhuta Sysmän ysikymppisten tuloista mutta kylläkin sairauksista. Ainakin terveyteen liittyvistä heikoista resursseista huolimatta subjektiivinen kokemus omasta elämäntilanteesta oli myönteinen, oltiin tyytyväisiä. Ikäihmisten kohdalla pienituloisuus ei välttämättä tarkoita tyytymättömyyttä, ollaan totuttu tulemaan vähemmällä toimeen. Juho Saari (2011, 44) puhuu adaptaatioista eli sopeutumisesta. Bruttokansantuotteen kasvu ei yksinään länsimaissa lisää koettua hyvinvointia, vaikka riittävät tulot ovatkin sen yksi edellytys.
Hyvinvoinnin loving-ulottuvuus viittaa tarpeeseen olla yhteydessä muihin, tarve olla sosiaalisten suhteiden verkostoa. Tähän ulottuvuuteen liittyy ystävyys, toveruus ja rakkaus. Perheyhteisyys ja sysmäläisten vahva paikallisyhteisyys ovat osa loving-ulottuvuutta. (Simpura & Uusitalo 2020, 581; 2022, 29-30) Ikäihmisten kohdalla yhteisyyssuhteiden voidaan nähdä olevan resurssi, voimavara, joka mahdollistaa toiminnan. Yhteisyys, vaikka päivittäinen puhelu ystävän kanssa, tuo turvaa. Yhdessä on mukavampi lähteä yhdistyksen kokoontumiseen, kävelylle tai teatteriin. Tulee lähdettyä, kun joku pyytää. Erotuksena elintasosta yhteisyyssuhteilla on kulttuurinen ja kielellinen ulottuvuus. (Simpura & Uusitalo 2022, 30.) Syrjäytymiskeskustelussa on joskus osuvasti todettu, että pahiten syrjäytyneitä ovat ne, joilla ei ole työtä eikä perhettä. Kaksi keskeistä yhteyttä muihin luovaa instituutiota puuttuvat.
Being-ulottuvuudella tarkoitetaan itsensä toteuttamista. Siinä keskiössä on ihmisen suhde yhteiskuntaan. Allardt käytti mittareina being-ulottuvuudelle muun muassa arvonantoa, korvaamattomuutta ja poliittisia resursseja. Yksilö on korvaamaton ja saa osakseen arvostusta. Hänellä on mahdollisuus mieluisiin vapaa-ajan harrastuksiin ja yhteiskunnalliseen toimintaan. Itsensä toteuttamisen vastakohta on vieraantuminen. Vieraantunut ei ole oma itsensä suhteessa yhteiskuntaan, sosiaalisia suhteita arvioidaan vain hyödyn kannalta. (Simpura & Uusitalo 2020, 581; 2022, 30) Sosiaalisen hyvinvoinnin ytimessä on yhteys johonkin itseä suurempaan yhteisöön ja välillisesti yhteiskuntaan. Being-ulottuvuus käy hyvin osallisuuden ja toimijuuden periaatteiden kanssa, yksilön tulee saada vaikuttaa, häntä on kuultava. Kansalainen, potilas ja asiakas on subjekti, ei objekti. Allardtin sanotaan harkinneen doing-ulottuvuuden lisäämistä omaksi hyvinvoinnin ulottuvuudekseen mutta sen voidaan katsoa sisältyvän myös being-ulottuvuuteen. Takaisin Sysmään. Juho Saari (2011, 11) on todennut, että hyvinvointitutkimuksen yksi peruskysymys on, mikä on hyvä elämä? Ehkä Sysmän ysikymppiset ovat kaukana kasvukeskuksista löytäneet toimivan, turvallisen ja yhteisöllisen arjen, hyvän elämän. Sysmän esimerkin mukaan hyvinvointi ei riipu vain toimivista palveluista vaan paljolti siitä, millainen yhteys meillä on perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen, tai jopa niiden vajeista huolimatta, toisiimme.
