Korkeakouluissa opiskelleille luennoille osallistuminen sekä osallistumatta jättäminen lienee tuttua. Korkeakouluissa opettaville luennointi jossain muodossa on myös yleensä tuttua. Luentoja ja luennointia on kritisoitu ja kritisoidaan monellakin foorumilla mm. kokemusasiantuntijoiden eli opiskelijoiden ja aiempien opiskelijoiden toimesta, sekä myös varsinaisten koulutusasiantuntijoiden toimesta. Tilalle toivotaan aktivoivampia opetusmenetelmiä, tai ainakin luennoinnin kehittämistä ja opiskelijoiden aktivointia.
Opettajat – kuten muutkaan asiantuntijat, eivät pidä omaan työhönsä kohdistuvasta kritiikistä. Ei tunnu hyvältä, kun joku ulkopuolinen ryhtyy neuvomaan, miten mitäkin tulisi opettaa. Neuvot ja kritiikki on helppoa sivuuttaa omaan asiantuntijuuteen vedoten. Luentojen osalta kritiikkiä on ilmeisesti sivuutettu melko paljonkin, korkeakouluissa järjestettävän luento-opetuksen suuresta määrästä päätellen. Opetusmetodeista päättävät näkevät luennoinnin tarpeellisena.
Hyvä luento – huono luento
Katsoin jokin aika sitten erään kotimaisen sairaalasarjan jaksoa, jossa kirurgina työskentelevä dosentti kertoi puolisolleen ja kollegalleen pitäneensä hetki sitten lääkiksessä ”aika lennokkaan luennon”. Lyhyt kohtaus oli itselleni melko merkityksellinen, sillä se osittain toimi tämän tekstin inspiraationa. Repliikin lausunut hahmo on sarjassa hieman stereotyyppinen dosentti – katsojan tuskin oli tarkoitus uskoa, että hahmon pitämä luento olisi oikeasti ollut kovin lennokas.
Jäin kuitenkin miettimään hahmon repliikkiä ja etenkin sitä, milloin olin itse pitänyt viimeksi lennokkaan luennon. En kyennyt muistamaan. En ollut edes varma, olinko koskaan pitänyt lennokasta luentoa. Kokemukseni omasta luennoinnistani eivät olleet muutoinkaan erityisen hyviä. Koin, että en yleensä pystynyt selittämään asioita tarpeeksi selkeästi. Selitin liikaa. Käsittelin liikaa asioita liian lyhyessä ajassa, osittain laajojen kurssisisältöjen ja rajallisen ajan vuoksi. Esitykseni olivat liian tylsiä. Mietin, että tuskinpa niitä kukaan jaksoi tai pystyi seuraamaan. Tiedostin ongelmani hyvin, mutta en ollut onnistunut ratkaisemaan niitä. Epäilemättä toiminnassani oli varaa parantaa.
Intensiivistä seuraamista vai sijaistekemistä?
Ajattelin myös, että luultavasti opiskelijoiden kyky seurata luentoja ei ollut niin hyvä kuin olisi ollut suotavaa. Älylaitteilla on helppoa siirtää huomiotaan pois. Epäilemättä opiskelijoidenkin toiminnassa oli varaa parantaa. Olivatko toisaalta luennot ennenkään – silloin kuin saleissa olivat minua kyvykkäämmät luennoitsijat, ja nykyisiä opiskelijoita paremmin keskittyvät opiskelijat, välttämättä erityisen hyviä? Myös vanhemmilta sukupolvilta voi kysymällä kerätä kokemuksia puuduttavista luennoitsijoista ja luentojen aikaisista sijaistekemisistä.
Tarkastelemalla Kuvan 1 Laurentius de Voltolinan aikalaismaalausta keskiaikaisen yliopiston luennolta voi havaita joidenkin opiskelijoiden seuraavan intensiivisesti, joidenkin keskustelevan keskenään, jonkun lukevan papereitaan ja jonkun nuokkuvan. Älypuhelimia lukuun ottamatta siis yllättävän sama tilanne kuin nykyään.
Oppiminen vaatii oppijalta aktiivista tekemistä
Luennointi on usein melko raskasta. Kyseenalaistin oman toimintani tarkoituksenmukaisuutta, kun koin tekeväni kuluttavaa työtä, jossa en onnistunut toivomallani tavalla. Aloin pohtia syitä, miksi luennoin? Kaikki keksimäni sekä kuulemani syyt päätyivät lopulta toteamukseen, että täytyyhän ainakin matemaattisesti ja teoreettisesti vaativat asiat opettaa ja selittää opiskelijoille, eikä parempaakaan keinoa ole. Perustelu vaikutti hieman kehäpäätelmältä. Siinä oli jo valmiiksi oletettu, että opiskelijat oppisivat asiat, kunhan vain esittäisin ja selittäisin ne. Uskon kuitenkin, että oppiminen vaatii oppijan aktiivista toimintaa, eli tekemistä. Monenkaan mieleen ei tulisi yrittää opettaa ketään uimaan luennoimalla, mutta teoreettisemmissa asioissa luennointi kuitenkin nähtiin hyödylliseksi tai jopa välttämättömäksi.
Ryhdyin etsimään syitä luennoida ja syitä olla luennoimatta erilaisista julkaisuista. Erityisen vaikutuksen teki jo vanhempi artikkeli (Gibbs, 1981), jossa argumentointiin yleisimpiä luennoinnin perusteeksi tarjottavia seikkoja vastaan. Eräs artikkelissa mainittu ja vasta-argumentoitu yleinen syy, jonka nostan esille on, että luennoinnin kritiikki on perusteltua vain huonoille luennoille, hyville luennoille sen sijaan on paikkansa. Gibbsin mukaan luennoinnin laadun nostaminen nostaa oppimistuloksia kuitenkin vain vähän, ja usein ”hyvän” luennoinnin puolustaja tarkoittaa hyvillä luennoilla omiaan.
Hyvä luento vaatii aikaa
Luennoinnin haittoihin ja etuihin perehdyttyäni aloin miettiä, että olinko koskaan edes pitänyt hyvää luentoa? Pohdin, mitä vaatisi sellaisen luennon pitäminen, jonka sekä pedagogiset asiantuntijat että opettamieni aineiden asiantuntijat katsoisivat hyväksi. Totesin, että hyvän luennoitsijan lisäksi se vaatii lähinnä kriittistä resurssia, jota meistä kenelläkään ei oikein tunnu olevan, eli (valmistautumis)aikaa.
AKAVA (2021) toteaa luentopalkkioita koskevalla sivustollaan, että pitkissäkin luennoissa (tai pitkistä kursseihin liittyvistä luentosarjoista) tulee varata valmistautumisaikaa kaksinkertainen määrä luentoaikaan nähden. Itselläni on harvoin mahdollista käyttää näin suurta määrää (työ)aikaa luennon valmisteluun, enkä usko, että kovinkaan monella on siihen jatkuvasti mahdollisuutta. Jo tämän nojalla näkisinkin, että ammattikorkeakoulussa hyvätkään luennoitsijat eivät jatkuvasti pysty pitämään hyviä luentoja. Kokonaan toinen kysymys toki on, että ovatko tästä huolimatta keskinkertaiset tai jopa huonotkin luennot tarkoituksenmukaisia.
Hyviä syitä luennoida?
Julkaisuja läpikäymällä voi löytää monia hyviäkin argumentteja luennoinnin puolesta, myös sellaisia, joita ei ole käsitelty ja joihin ei ole esitetty vasta-argumentteja Gibbsin artikkelissa. Mielenkiintoisia syitä löytyy hieman yllättävästi lääketieteen tutkija Bruce Charltonin julkaisusta (2006). Charlton argumentoi mm., että luennot ovat osoittautuneet käytännössä toimiviksi, sillä opiskelijat osallistuvat niille vapaaehtoisesti, ja että suullinen esitys on ainoa luonnollinen tapa välittää informaatiota kirjallisuuden ja audiovisuaalisen median ollessa keinotekoisia.
Itse näkisin, että melko usein vapaaehtoinen osallistuminen on vain näennäisesti vapaaehtoista. Tosiasiallisia vaihtoehtoisia oppimistapoja ei välttämättä ole järkevästi saatavilla, sillä melko usein ilmoitetusta kirjallisuudesta tai muusta materiaalista huolimatta relevantti kurssisisältö annetaan tiedoksi vain luennoilla. Ilman osallistumista voi olla käytännössä vaikeaa tietää, mitä asioita tulisi oppia ja osata.
Katsoisin myös, että on kyseenalainen oletus, että luonnolliset metsästäjäkeräilijöiden käyttämät kommunikointitavat olisivat välttämättä parhaiten soveltuvia moderniin tieteeseen, joka on itsessään hyvin keinotekoista verrattuna metsästäjäkeräilijöiden elämänpiirin aiheisiin. Luonnollinen kommunikaatio on myös yleensä kaksisuuntaista ja puheenvuorot tapahtuvat perinteistä luentoa lyhyemmissä pätkissä.
Eräs opiskelija kirjoitti SPARK-palautteeseen, että 90 minuutin monologi aiheesta, josta suurin osa ei tiedä mitään, on puuduttavaa ja vaikeaa seurattavaa. Palautteeseen kirjoitettuna tämä tuntui kovin itsestään selvältä, ja tuskinpa luonnontilassa suosittaisiin tällaista tiedonvälitystapaa.
Lopetetaanko kaikki luennot?
Arvostettu unkarilaissyntyinen amerikkalainen matemaatikko Paul Halmos aloittaa julkaistun puheensa (Halmos, Moise, Piranian, 1975, 466), toteamalla, että ”The best way to learn is to do; the worst way to teach is to talk” ja melko pian sen jälkeen ”the lecture is an instrument of last resort for good teaching.”
Halmosin toteamukset eivät luultavasti ole kovinkaan ainutlaatuisia, mutta ne ovat vaikuttuvia. Pyrin nykyään noudattamaan toteamusten periaatteita menemättä kuitenkaan äärimmäisyyksiin. Luennoin yhä itsekin, joskus harmittavan paljon etenkin etäopetuksessa. Toisaalta kokemukseni luennoinnin minimoimisesta lähiopetuksessa ovat melko hyviä, vaikka siinäkin joskus vaikka sitten perinteisen 90 minuuttia kestävä luennointi voi olla täysin perusteltua ja paikallaan. On kuitenkin hyödyllistä tiedostaa, kuinka paljon oppimista laskee tapahtuvan luennon seuraamisen aikana ja paljonko laskee voivansa vaikuttaa oppimiseen luennoinnin laatuun vaikuttamalla.
