Lappalainen, Meriläinen, Puhakka & Sinkkonen (2011) selvittävät tutkimuksessaan yliopisto-opiskelijoiden kiusaamista. Saatujen tulosten mukaan viisi prosenttia yliopisto-opiskelijoista on kokenut kiusaamista. Käytännössä kiusaaminen on ollut luonteeltaan epäsuoraa julkista kiusaamista tai suoraa verbaalista kiusaamista. Se on yleensä liittynyt opiskelutilanteisiin tai yleisiin sosiaalisiin tilanteisiin. Näyttää siltä kiusaajana on useimmiten ollut toinen opiskelija, vertainen. Pysähdyttävä tulos on, että lähes yhtä usein kiusaajaksi on koettu opettaja.
Minkä verran kiusaamista esiintyy? Millaista kiusaaminen on yliopistolla ja miten yliopisto-opiskelijat toimivat kiusaamistilanteissa? Mainitun tutkimuksen tulokset perustuvat 2805 opiskelijan vastauksiin, vastausprosentti oli 27 %, joten tilastollisten analyysien käytön kannalta vastanneiden kokonaismäärä on riittävä.
Aikaisemman tutkimuksen perusteella tiedetään, että kiusaamisen kokeminen saattaa lisätä riskiä sekä psyykkisiin ja sosiaalisiin että hyvinvointiin liittyviin ongelmiin myöhemmässä elämässä. Lisäksi on havaittu, että kiusatun tai kiusaajan roolit voivat kulkea mukana koko elämän siirryttäessä kouluasteelta toiselle jopa työelämään saakka. (Lappalainen, Meriläinen, Puhakka & Sinkkonen 2011.) Miksi eivät siirtyisi? Näyttää siltä, että ihminen, joka oppii toimimaan tietyllä tavalla, todennäköisesti toimii tai pyrkii, juuri samalla tavalla, jolla hän kokee saaneensa aikaan itselleen mieluisia tuloksia. Palaan tähän näkökulmaan vielä myöhemmin tekstissäni.
Täysi-ikäinen koulukiusaaja on rikosoikeudellisessa vastuussa teostaan
Mikä sitten on kiusaamista? Helsingin Sanomissa Juho Tyyppö (2016) aloittaa artikkelinsa luettelolla, jossa ovat mm. seuraavat sanat: nolaamista, solvaamista, syrjimistä, uhkailua. Itse voin lisätä listaan havaintojani opettajan näkökulmasta, mitätöintiä, valehtelemista, kuiskuttelua, jättämistä toistuvasti ja tietoisesti ryhmän ulkopuolelle, erilaisia ”unohtamisia” esimerkiksi luokan WhatsApp -ryhmästä jne. Tällaista on siis koulukiusaaminen, jonka uhriksi sadat, ehkä tuhannetkin suomalaiset joutuvat joka päivä yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa: siis paikoissa, joissa kaikki opiskelijat ovat jo aikuisia. Aikuisiän saavuttanut koulukiusaaja tuntuu unohtavan, että hän on myös rikosoikeudellisessa vastuussa teostaan, toisin kuin alemmalla kouluasteella olevat henkilöt. (Mannila 2016.)
”Roosan” tarina tukee edellistä: Roosa kertoo, että hänen kiusaajansa yksinkertaisesti näyttivät, etteivät pidä häntä yhtään minään. Roosan mukaan he eivät puhuneet hänelle tai huomioineet häntä, kun tehtiin ryhmätöitä. Korkeakoulukiusaaminen on vaiettu aihe ja melko tuntematon käsite suurelle osalle ihmisistä. Ala- ja yläasteella, lukiossa, työpaikoilla sekä jopa päiväkodeissa kiusaamisesta vielä puhutaan aktiivisesti, mutta siihen se useimmiten jää. (Hänninen 2016.) On oikeastaan aika mielenkiintoista, että korkeakoulumaailmassa tapahtuva kiusaaminen on jäänyt lähes kokonaan keskustelun ulkopuolelle (Mannila 2016).
Syitä tälle on vaikea löytää. Yksi valistunut arvaukseni on, että korkeakoulumaailmassa opettajien ja muiden koulun aikuisten yhteydenpito nuorten kanssa liittyy opetukseen ja joidenkin opintoteknisten asioiden hoitamiseen. Sellaista aikuista, joka kohtaisi nuoret ryhmänä päivittäin ei juurikaan ole, toisin kuin alemmilla asteilla. Suhde muodostuu kiinteämmäksi ja ehkä on helpompi havaita poikkeamat. Tätä tukevat myös tutkimukset. Esimerkiksi Tyyppö (2016) huomauttaa, että oma haasteensa on kiusaamisen tunnistaminen korkeakoulumaailmassa, sillä korkeakoulujen opettajat ja muu henkilökunta ovat huomattavasti vähemmän opiskelijoiden kanssa tekemisissä kuin peruskoulussa. Kun vielä ottaa huomioon, että korkeakoulussa opiskelijoita on ryhmässä yleensä noin 80 ja ryhmänohjaajan henkilökohtaiset ryhmät ovat suuruudeltaan noin 40─50 henkilön suuruisia, jäävät hiljaisimmat helposti huomiotta. Ryhmänohjaajan tehtävä on opastaa yhdessä muun henkilökunnan kanssa opiskelijaa toimimaan korkeakouluympäristössä (ilmoittautumaan kursseille, tiedonhakua, työvälineiden käyttöä jne.) Opiskelijat lintsaavat varsin mielellään heidän mielestään ”turhilta” tunneilta esim. turvallisuuskoulutuksesta, oppilaitospastorin vierailusta jne. Nämä ns. ”turhat” tunnit ja turhat ihmiset, kuten vaikka oppilaitospastori, voisivat olla juuri niitä henkilöitä, joilla olisi mahdollisuus kuunnella ja antaa tukea uudessa ja haastavassa elämäntilanteessa. Käytännössä ensimmäisen vuoden ryhmänohjaaja ei opi todella tuntemaan ryhmäänsä. Aikaresurssia varataan 2*20 min/opiskelija sekä niin sanotut ryhmänohjaajan tunnit, joilla käsitellään koulun käytäntöjä. Kun opetus tapahtuu varsin kookkaissa ryhmissä, ei myöskään opiskelijan pahanolon huomaamiselle jää riittävästi aikaa.
Kiusaaminen ei näy päällepäin
Linda Brandtin (2016) blogikirjoituksessa on hyvä metafora asiaan liittyen. Brandt aloittaa blogikirjoituksensa tarinalla, jonka mukaan eräs opettaja demonstroi koulukiusaamisen pitkäaikaisia vaikutuksia ottamalla esiin kaksi omenaa. Toisen omenan hän antoi luokkaan oppilaille, jotta he saisivat heitellä sitä ympäriinsä. Omena sai kolhuja, mutta ulkoa se näytti aivan samanlaiselta kuin aikaisemmin. Lopuksi opettaja halkaisi omenat. Toinen omena oli sisältä sileä ja toinen tummunut. Koulukiusaaminen vaikuttaa uhriinsa juuri samalla tavalla. Kaikki saattaa näyttää ulospäin hyvältä, mutta koulukiusaamisen syvät vauriot ovat sisällä ja sydän itkee. Käytännössä koulukiusaaminen on vakavassa muodossaan äärimmäistä henkistä väkivaltaa, jolla on kauaskantoiset heijastukset henkilön koko elämänkulkuun. Vaikka työstämällä vauriot yleensä arpeutuvat, arvet eivät kuitenkaan poistu välttämättä koskaan. (Brandt 2016.) Brandtin kertoma tarina on oivallinen, sillä se havainnollistaa ilmiön ytimen. Kiusaaminen ja kiusaamisen kokeminen eivät näy ihmisestä päällepäin. Kiusattu nuori näyttää samanlaiselta kuin kuka tahansa nuori. Kärsimys ei näy ulospäin ja sitten kun se näkyy, ollaan yleensä jo aivan liian pitkällä. (Mannila 2016.)
Mitä kiusaaminen on?
Tutkijakoulutettava Sini Tuikka (2013) tiivistää kiusaamisen neljään kohtaan
- Kiusaaminen on aggressiivista käyttäytymistä ja toisen osapuolen (tarkoituksellista) vahingoittamista
- Kiusaaminen on toistuvaa ja sitä tapahtuu pidemmän ajanjakson kuluessa
- Kiusaajan ja kiusaamisen kohteen välillä vallitsee sellainen vallan epätasapaino, jonka vuoksi kiusattu kokee, ettei hän pysty puolustautumaan ja vaikuttamaan tilanteeseensa toivomallaan tavalla
- Kiusaaminen heikentää kiusatun psykofyysistä hyvinvointia. (Tuikka 2013).
Työterveyslaitoksen (2021) sivustolla olevan määritelmän mukaan työpaikkakiusaaminen on toistuvaa, pitkään jatkuvaa ja systemaattista kielteistä kohtelua, loukkaamista, alistamista ja mitätöintiä. Kiusaamiselle on tyypillistä sen prosessimainen eteneminen, jonka seurauksena kohteeksi joutunut ajautuu käytännössä puolustuskyvyttömään tilanteeseen. Kun arjen ohimenevä huono kohtelu muuttuu kiusaamiseksi, se tarkoittaa tilannetta, jolloin asiaton ja loukkaava käyttäytyminen on toistuvaa, systemaattista ja jatkuvaa. Voinee todeta, että koulu- ja työpaikkakiusaamisen perusperiaatteet ovat samaa juurta.
Sukupuoli näyttäytyy kiusaamisen tavoissa hieman eri tavalla. Katri Koskisen (2015) haastattelema Mannerheimin Lastensuojeluliiton ohjelmajohtaja Marie Rautava toteaa, että poikien tapa kiusata on suoraviivaisempaa: sanallista, kuten nimittelyä tai fyysistä, kuten tönimistä. Vastaavasti tytöillä kiusaaminen on hienovaraisempaa: juoruillaan, lähetellään ikäviä kännykkäkuvia tai levitetään ikäviä huhuja tai sitten jätetään ryhmän ulkopuolelle niin, että toista kohdellaan kuin ilmaa.
YLE Akuutissa Tiia Väreen haastattelema akatemiatutkija Christina Salmivalli (2003) analysoi kiusaamista ja toteaa, että kiusaaminen on systemaattista eli toistuvasti tapahtuvaa vallan tai voiman väärinkäyttöä. Keskeistä siinä on se, että toistuvasti yhdelle ja samalle lapselle aiheutetaan pahaa mieltä ja se voi tietysti tapahtua hyvin monin eri keinoin.
Oleellista, kiusaamisen muodoista riippumatta, kiusaamisessa on se, että kiusaaja on jollain lailla ylivertaisessa asemassa kiusattuun nähden: hänellä on enemmän voimaa tai valtaa tai ehkä isompi porukka takana tai joitain tällaisia ominaisuuksia, joiden avulla hän saa yliotteen kiusatusta.
Kiusaamisessa ei ole kyse mistään kevyestä huulenheitosta, josta jokainen lapsi tai nuori saa varmaan porukassa osansa, vaan siinä on kysymys todella siitä, että yksi ja sama henkilö on pilkanteon kohteena päivästä toiseen ja on selkeästi alakynnessä siinä tilanteessa. (Väre 2003.)
Kuinka prosessi sitten jatkuu? Väreen (2003) haastattelema Salmivalli korostaa sivusta seuraajien roolia ja vastuuta. Asennetasolla suurin osa ei hyväksy kiusaamista ja todennäköisesti suurin osa ajattelee, että kiusaamisesta olisi hyvä päästä eroon. Käytännössä ryhmä kuitenkin toimii tavalla, joka rohkaisee kiusaajaa jatkamaan toimintaansa. Salmivalli puhuu kiusaamisesta ryhmäilmiönä.
Myös Päivi Hamarus (2006) tarkastelee väitöskirjassaan koulukiusaamista. Hamarus (2006, 50) toteaa, että hänen omassa tutkimuksessaan eri kiusaamisen muodot asettuvat sille prosessin jatkumolle, joka tietyllä aikavälillä kehittyy kiusaamiseksi ja saa voimakkuudeltaan erilaisia muotoja tai esiintyy tietynlaisena kiusaamisena. (Hamarus 2006, 50.)
Poikkeaako kiusaaminen edellä kuvatusta korkeakoulussa? Aihetta ovat lähestyneet Lampman, Phelps, Bancroft & Beneke (2008) ja Tuikka (2013). Korkeakoulussa kiusaaminen voi voi kohdistua opetushenkilöstöön ja sitä voi esiintyä esimerkiksi seuraavilla tavoilla:
- Opetustilanteen häiritseminen, esim. toistuva myöhästely, luennolla nukkuminen, kännykkään puhuminen, asiaton keskeyttäminen tai muu epäkunnioittava käyttäytyminen, opettajan osaamisen ja asiantuntemuksen julkinen kyseenalaistaminen.
- Opetuskäytänteiden loukkaava kritisointi, esim. perusteeton vaatimus saadun arvosanan muuttamisesta, tehtävien helpottamisen vaatiminen, loukkaavasti esitetty palaute annetusta arvosanasta.
- Verbaalinen loukkaaminen, esim. uhkailu, huutaminen, ulkonäön kommentointi
- Sukupuolinen häirintä.
Korkeakoulukiusaamiseen on havahduttu vasta lähiaikoina
Koulukiusaamisesta on puhuttu ja siihen on etsitty ratkaisuja kymmenien vuosien ajan. Työpaikkakiusaamistakin on tutkittu ja kiusaamistapaukset nousevat myös säännöllisesti otsikoihin. (Mannila 2016.) Jostakin syystä korkeakouluissa tapahtuva kiusaaminen on asia, johon on herätty varsin myöhään. Eikä tämä ole pelkästään suomalainen ongelma. Maailmanlaajuisestikin ilmiötä on tutkittu verrattaen vähän. Tyypön (2016) mukaan korkeakoulukiusaamista, tutkittiin ensimmäisen kerran meillä laajemmin vasta niinkin myöhään kuin vuonna 2008.
Tyyppö (2016) nostaa esiin Suomea koskevat tiedot korkeakoulukiusaamisesta, jotka perustuvat vuoden 2012 terveystutkimukseen. Tutkimuksen mukaan 5,3 prosenttia suomalaisista korkeakouluopiskelijoista sanoo kohdanneensa kiusaamista. Kyselyyn on osallistunut noin 4 400 opiskelijaa. Kaikkiaan Suomessa on satoja tuhansia ammattikorkeakoulu- ja yliopisto-opiskelijaa – voidaan siis puhua merkittävästä määrästä. Luku on varsin korkea.
Kiusaamiseen puuttumisen malleja ei ole vielä kehitetty korkeakouluympäristöön, toteaa Heikki Isotalon (2009) haastattelema Pörhölä Turun ylioppilaslehdessä. Pörhölän tutkimuksista käy ilmi, että kiusaaminen ammattikorkeakoulussa yleisempää kuin yliopistossa; sekä kiusaaminen että kiusatuksi tuleminen Eniten kiusaamista kokivat ammattikorkeakoulussa opiskelevat naiset (7,5 %). (Isotalo 2009). Mainittu tutkimus on jo yli kymmenen vuotta vanha.
Mikkelin ammattikorkeakoulussa Anu Kettunen ja Jenny Mielonen (2015) tekivät opinnäytetyönsä otsikolla: Koulukiusaamisen ilmeneminen Mikkelin ammattikorkeakoulussa. Tässä opinnäytetyössä tekijät lähestyivät aihetta seuraavien kysymysten avulla:
- Kuinka paljon kiusaamista esiintyy Mikkelin ammattikorkeakoulussa?
- Millaista kiusaamista esiintyy?
- Miten kiusaamisen jatkumo on havaittavissa?
- Miten kiusaamista voitaisiin ehkäistä?
- Kuinka kiusaamiseen tulisi puuttua? (Kettunen & Mielonen 2015, 2.)
Korkeakoulumaailma saattaa olla kova paikka kotoa vieraalle paikkakunnalle muuttavalle nuorelle, joka asuu ensimmäistä kertaa pois kotoa äidin täyden palvelun hotellin palvelujen ulottumattomissa. Uudenlainen oppimisympäristö haastaa, ympärillä huomattava määrä uusia ihmisiä. Vähäistä ei ole myöskään se, että opettaja ei korkeakoulussa kuulustele läksyjä, vaan harjoittelu, tehtävien tekeminen ja kurssien suorittaminen jäävät omalle vastuulle. (Mannila 2016.) Kun uudenlainen toimintaympäristö pitää ottaa haltuun, verkostoitua ja osallistua myös oppilaskunnan rientoihin se, voi olla monelle liikaa.
Roolit pitkäkestoisia ja pysyviä
Se, mikä ei minua henkilökohtaisesti yllätä ollenkaan on seuraava: ”Yksi kiusaamistutkimusten huolestuttavimmista piirteistä on se, että kiusaajan ja kiusatun ”roolit” vaikuttavat periytyvän kouluasteilta toiselle.” Tyyppö (2016) siteeraa kirjoituksessaan Pörhölää, jonka mukaan noin puolet niistä opiskelijoista, joita kiusattiin korkeakouluissa, kertoivat kyselyssä tulleensa kiusatuiksi jo peruskoulussa. Se ei valitettavasti yllätä ollenkaan, että jopa yli puolet korkeakouluopiskelijoista, jotka kertoivat kiusaavansa toisia, myönsivät kiusanneensa jo peruskoulussa. Mielestäni tämä on täysin itsestään selvää: jos lapsi oppii jo varhaisvaiheessa toimimaan niin, että hän kiusaa muita, on ”toimivasta” tavasta vaikea päästä esiin aikuisenakaan. Sama mentaliteetti jatkuu ja koulukiusaaminen muuttuu työpaikkakiusaamiseksi, kun henkilö sinne aikanaan siirtyy.
Tyyppö (2016) kirjoittaa, että myös kansainväliset tutkimukset tukevat Pörhölän mukaan havaintoa, että nämä roolit voivat olla pitkäkestoisia ja pysyviä. Vastaavasti Koskinen (2015b) kirjoittaa tekemässään haastattelussa, että kiusaamiskokemuksista voi tulla myös oma käyttövoimansa: ”Vielä minä näytän teille!” Ne eivät tee ihmisestä myöskään täysin rikkinäistä: kokemukset voivat lisätä herkkyyttä ja empatiakykyä muita kohtaan. (Koskinen 2015.)
Käsitykseni mukaan kiusaaja on usein sosiaalisesti hyvin älykäs ja valitettavasti hän käyttää tämän kykynsä toisten vahingoittamiseen. Yleensä hän toki kirkkain silmin väittää, että ei tosiaankaan ole tehnyt yhtään mitään. Ehkä hän ei olekaan. Taitavimmat nimittäin saavat muut hoitamaan likaisen työn puolestaan, he ainoastaan johtavat tunnepelejä (ks. transaktioanalyysi) ja seuraavat sivusta mitä tapahtuu. He astuvat esiin sitten kun jotakin on tapahtunut ja ovat kovasti huolissaan huonosta ryhmähengestä yms. ja härskeimmät menevät mukaan tukihenkilöiksi kiusatuille ja masinoivat sieltä käsin kiusaamista.
Voi olla, että olen täysin hakoteillä, mutta valistunut arvaukseni on, että luultavasti sekä kiusattu ja kiusaaja ovat molemmat yhtä ulkona ja peloissaan uudessa tilanteessa, jossa he ovat. Heidän tapansa on vain ratkaista tilanne heille ominaisella ja tutulla tavalla on kuitenkin erilainen. Kiusaaja lähestyy tilannetta dominoivasti ja aggressiivisesti, kiusattu väistyy ja alistuu. (Hyökkäys-puolustus -reaktio.) Molemmat ovat tottuneet toimimaan tavallaan haastavissa tilanteissa. Kun malli on toiminut aina ennenkin, niin sitä luonnollisesti kokeillaan sitten uudessa ympäristössä. Tuttu pelikenttä tuo turvaa. Näyttää siltä, että yleensä ja valitettavasti terveemmän yksilön osana näyttää olevan sairastuminen. Se on traagista ja paradoksaalista.