Johdanto
Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan mielenterveysongelmien aiheuttama taakka kasvaa. Sekä terveysvaikutukset että sosiaaliset, taloudelliset kuin myös ihmisoikeuksiin liittyvät seuraukset ovat merkittäviä kaikissa maailman maissa (WHO 2019). Suomessa suurin syy siirtyä työkyvyttömyyseläkkeelle ovat mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt (Eläketurvakeskus 2021). Joskus mielenterveysongelmat ovat niin pahoja, että henkilön oikeuksia rajoitetaan osana hänen hoitoaan psykiatrisen diagnoosin yhteydessä. Toimintarajoitteisella henkilöllä tarkoitetaan henkilöä, jolla on suhteessa ympäristöön määrittyvä, määriteltävissä oleva toiminnan rajoite. Puhumme tässä artikkelissa psykiatrisista syistä toimintarajoitteisista tarkoittaen henkilöitä, joiden toiminnan rajoitteena toimii sairaus, josta he ovat saaneet psykiatrisen diagnoosin.
Kiinnostuksemme kohteena on, miten Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) suhtautuu siihen, kun psykiatrisista syistä toimintarajoitteisten henkilöiden ihmisoikeuksia rajoitetaan. Käymme läpi neljä keskeistä oikeustapausta vuosilta 2012-2020. EIT antaa ratkaisuja Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) näkökulmasta. EIS sisältää sekä oikeuksia, joista ei voi poiketa, että oikeuksia ja vapauksia, joiden käyttöä voidaan rajoittaa (Hirvelä – Heikkilä 2017, s. 5). Tässä artikkelissa tarkastellaan jälkimmäisiä. Harkintamarginaali on EIT:n oikeuskäytännössään kehittämä doktriini eli oppi. Pelkistettynä voidaan sanoa sen tarkoittavan aluetta, jonka sisällä valtio voi rajoittaa EIS:n turvaamaa ihmisoikeutta (Ks. Letsas 2007, s. .81, 84.). Henkilö voi saada asiansa EIT:n käsittelyyn vasta, kun kaikki kansalliset oikeussuojakeinot on käytetty eli silloin, kun kansallinen korkein tuomioistuin tai muu viranomainen on antanut asiassa ratkaisunsa (Ulkoministeriö).
Psykiatrisista syistä toimintarajoitteisten kohdalla EIT saattaa viitata myös YK:n yleissopimukseen vammaisten henkilöiden oikeuksista (YK:n vammaisyleissopimus). Alkuperäisessä vammaisyleissopimuksen englanninkielisessä versiossa on käytetty termiä ”person with disabilities”. ”Disability” ei tarkoita vain vammaa vaan myös toimintarajoitetta.
Oikeuskäytäntöä
Seuraavaksi käsittelemme EIT:n oikeuskäytäntöä. Olemme pelkistäneet tuomioistuimen oikeudellista argumentaatiota, mutta oleellinen on pyritty kuvaamaan sekä tapahtumien tosiseikat tuomaan esille. Kyseessä olevia ihmisoikeussopimuksen artikloja emme ole käsitelleet yksityiskohtaisesti, vaan oleellinen on pyritty tuomaan esiin tosiseikoista käsin.
Tahdonvastaisen hoidon jatkaminen
Psykiatrisista syistä toimintarajoitteisten kohdalla voidaan todeta, että EIT:n kannanotot paremman tarkistuksen puolesta sen suhteen, ettei potilaan itsemääräämisoikeutta rajoiteta turhaan, ovat johtaneet Suomessa jo noin 10 vuotta sitten toimenpiteisiin. Tapauksessa X v. Suomi EIT totesi niin artikla 5 § 1:n (oikeus vapauteen ja turvallisuuteen) kuin artikla 8:n (oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämän kunnioitusta) loukkauksen. Tapauksessa potilas oli lapsikaappauksessa avustanut lastenlääkäri. Rikosprosessin aikana hänen terveydentilansa tutkittiin, hänellä todettiin harhaluuloisuushäiriö ja hänet passitettiin tahdonvastaiseen hoitoon. Artikla 5 § 1:n loukkaus todettiin, koska jatkettaessa potilaan tahdonvastaista hoitoa ja lääkitystä kumpikaan hoidon jatkoa arvioineista psykiatreista ei ollut huolimatta potilaan tahdosta hoitoa antaneen sairaalan ulkopuolinen. Artikla 8:n loukkaus todettiin, koska X:n ei ollut mahdollista kyseenalaistaa tuomioistuimessa tahtonsa vastaista hoitolinjaa ja lääkitystä. Potilaalle ei taattu asianmukaisia suojakeinoja mielivaltaa vastaan. Juhani Ojanen ja Outi Mantere toteavat tapauksen johtaneen sosiaali- ja terveysministeriön laatimiin menettelytapaohjeisiin mielenterveyslain soveltamisesta vuonna 2012. He toteavat myös EIT:n päätöksellä haluttaneen parantaa potilaan asemaa tahdosta riippumattoman hoidon pitkittyessä (Ojanen – Mantere 2013).
Holhouksenalaisen äänioikeus
Tapauksessa Alajos Kiss v. Unkari osin holhouksen alle julistetulta maanisdepressiiviseltä henkilöltä oli viety äänioikeus, minkä vuoksi todettiin artikla 3:n (oikeus vapaisiin vaaleihin) loukkaus. Unkarin lainsäädännössä holhouksenalainen ei ollut äänioikeutettu. Legitiimit rajoitusedellytykset tälle ihmisoikeusartiklalle eivät täyttyneet: EIT totesi valtiolla täytyvän olla erityisen painavat syyt haavoittuvien ryhmien, kuten psyykkisesti sairaiden, perusoikeuksien rajoittamiseen. (Ks. Alajos Kiss v. Unkari, §§ 42. EIT:n mielestä osittain holhouksenalaiselta äänioikeuden kokonaan epääminen ei kuulunut valtion harkintamarginaalin piiriin. Psykiatrisista syistä toimintarajoitteiset olivat kärsineet aiemmin laajasta syrjinnästä, minkä vuoksi he ovat erityisen haavoittuvia.) Alexandra Timmer on kutsunut tapausta psyykkisestä sairaudesta kärsivien historialliseksi voitoksi. Tapaus oli ensimmäinen, jossa EIT viittasi YK:n vammaisyleissopimukseen (Timmer 2010).
Psykiatrisista syistä toimintarajoitteisen asema huoltajana
Myös perheoikeudellisissa asioissa EIT:n käytäntö näyttää puoltavan psykiatrisista syistä toimintarajoitteisen näkökulmaa. Tapauksessa Cinta v. Romania lapsen paranoidista skitsofreniaa sairastava isä oli kansallisten tuomioistuinten päätöksellä oikeutettu tapaamaan lastaan ainoastaan toisen huoltajan läsnä ollessa valvottuna. Tuomion kohdasta 74 käy ilmi, että EIT:n näkemyksen mukaan psykiatrisista syistä toimintarajoitteisen henkilön tilaa ei ollut arvioitu ajankohtaisesti kansallisen tuomioistuimen tehdessä päätöstä. Kansallisten tuomioistuinten päätöksissä ei EIT:n mukaan ollut mitään, mikä indikoi sitä, että henkilö olisi saanut aikaan lapselleen jonkin riskin. Vaihtoehtoisia tapaamisjärjestelyjä tai psykiatrisista syistä johtuvan toimintarajoitteisuuden vaikutuksia kykyyn huolehtia lapsesta ei oltu arvioitu tarpeeksi.
Holhouksenalaisen aikuisen oikeus lausua omassa asiassaan
Tapauksessa A.N. v. Liettua skitsofreniaa sairastava henkilö oli menettänyt oikeuden päätöksellä oikeustoimikelpoisuutensa ja hänen äitinsä oli määrätty hänen edunvalvojakseen. Päätös oikeustoimikelpoisuuden menettämisestä oli saatettu tiedoksi vain edunvalvojaksi määrätylle äidille ja potilaan oman kertoman mukaan hän oli saanut tiedon päätöksestä vasta lääkäriltä, kun päätöksen valitusaika oli ohi. EIT ei löytänyt asiakirja-aineistosta todistusaineistoa siitä, että kansalliset tuomioistuimet olisivat lähettäneet päätöstä hakijalle itselleen. Päätöksen lähettämistä äidille, joka oli hakenut poikansa oikeustoimikelpoisuuden poisottamista, ei pidetty EIT:ssä riittävänä. EIT totesi, että vaikka henkilö olisi kykenemätön huolehtimaan asioistaan, tämä ei tarkoita sitä, että hän olisi kykenemätön ilmaisemaan mielipiteen tilanteestaan. EIT totesi artikla 6:n (oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin) loukkauksen. Tuomarin olisi tullut antaa hakijalle itselleen myös mahdollisuuden ainakin lyhyesti kommentoida omaa asiaansa. Artikla 8:aa (oikeus yksityis- ja perhe-elämän suojaa) loukattiin myös EIT:n mukaan. EIT:n mukaan oikeustoimikelpoisuuden poistaminen oli A.N.:n yksityiselämään puuttumista, kun toimenpiteessä hän menetti mm. oikeuden tehdä työtä, päättää omaisuudestaan ja asuinpaikastaan. Tullessaan lopputulokseen, että A.N:n oikeutta yksityiselämään oli loukattu EIT toi esille, että tuomarilla olisi pitänyt olla mahdollisuus A.N.:n suulliseen kuulemiseen. EIT:n mukaan puhuttaessa ryhmistä, jotka ovat historiassa kärsineet syrjinnästä, valtion harkintamarginaali on kapeampi kuin normaalisti ja oikeudenrajoituksiin täytyy olla erittäin painavat syyt. Syrjintä voi EIT:n mukaan käsittää lainsäädännöllisen stereotyypittelyn, joka estää yksilöllistetyn kapasiteettien ja tarpeiden arvioinnin. EIT on tunnistanut jo ennen tapausta mielenterveysongelmaiset tällaiseksi ryhmäksi (A.N. v. Liettua, §§ 120, 125. Ks. Alajos Kiss v. Unkari, § 42 ja Kiyutin v. Venäjä, §§ 63)
Johtopäätökset
EIT näyttää olevan varsin tarkka siitä, että psykiatrisista syistä toimintarajoitteisten henkilöiden prosessuaaliset oikeudet toteutuvat. Nähdäkseni EIT edellyttää myös varsin korkeaa näyttökynnystä siitä, että rajoitettaessa tällaisen henkilön ihmisoikeuksia prosessissa menetellään asianmukaisesti. Esimerkiksi tapauksessa X v. Suomi tahdonvastaiseen hoitoon määräämisestä olivat päättämässä useat lääkärit. Kuitenkin ihmisoikeusloukkauksen toteamiseen riitti osaltaan se, että hoidon jatkamispäätöksen puolueettomuudesta ei voinut olla varma, kun lausunnonantajat olivat samasta sairaalasta ja se, että erikseen lääkitystä ei voinut alistaa tuomioistuimelle, vaikka potilas tahdonvastaisessa hoidossa olikin. Tapaamisoikeustapauksessa Cinta v. Romania kansallisissa tuomioistuimissa oli esitetty todistelua henkilön epävakaudesta, mutta tämä ei riittänyt EIT:lle, joka katsoi, että arviot eivät olleet riittävän ajankohtaisia. Vaikka valtiolla on tiettyä harkintamarginaalia, voidaan nähdäksemme todeta, että EIT:n suhtautuminen psykiatrisista syistä toimintarajoitteisen perusoikeuksien rajoittamiseen on lähtökohtaisen kriittinen ja valtiolta vaaditaan suhteellisen paljon, jotta se voi näyttää toimineensa oikein näin tehtäessä. Esimerkiksi lääkärien, hoitotyön ja kuntoutusammattilaisten käytännön työhön tällä tiedolla tulisi olla se vaikutus, että rajoitettaessa psykiatrisen diagnoosin saaneen potilaan perusoikeuksia tulisi aina olla hyvät perustelut ja esimerkiksi itsemääräämisoikeuden rajoittaminen tulisi nähdä aina viimesijaisena keinona, jotta Suomi välttäisi langettavia tuomioita EIT:ltä.
Antti Korpi, juristi, Pohjanmaan hyvinvointialueen kuntayhtymä
Hilkka Korpi, yliopettaja, Vaasan ammattikorkeakoulu
Tuulikki Sjögren, yliopistonlehtori ja kuntoutuksen dosentti, Jyväskylän yliopisto
Oikeuskäytäntö
Alajos Kiss v. Unkari (20.5.2010)
A.N. v. Liettua (31.5.2016)
Cinta v. Romania (18.2.2020)
X v. Suomi (3.7.2012)
