Karina:
Hyvinvointi vaakalaudalla season 2. Tervetuloa kuuntelemaan podcast-sarjan uutta tuotantokautta. Tässä podcast-sarjassa sosionomiopiskelijat käsittelevät opiskelijoiden hyvinvointiin vaikuttavia aiheita rohkealla otteella. Sarja on tuotettu eri ikäisten mielenterveystyön osaamisen syventäminen opintojakson oppimistehtävänä. Minä olen Karina Björninen, mielenterveys- ja päihdetyön lehtori ja toivotan teille mielenkiintoisia kuunteluhetkiä meidän Hyvinvointi vaakalaudalla Season 2-sarjan parissa.
Jimi: No niin hyvää iltapäivää. Tervetuloa kuuntelemaan podcastjaksoa nimeltä “Epäonnistumisen anatomia”. Meillä on täällä Jimi, Emma ja Samu, ja me ollaan kaikki epäonnistujia. Tässä podcast-jaksossa me tullaan miettimään, että miksi me epäonnistutaan. Miksi meitä pelottaa, miten yhteiskunta suhtautuu epäonnistumiseen ja miten voisi harjoittaa vähän itsemyötätuntoa. Voidaan lähteä siitä liikkeelle, että miksi me epäonnistutaan, miksi meitä pelottaa, Emma?
Emma: Mua varmasti pelottaa epäonnistuminen sen takia, että mulla on itsellä aika korkeat odotukset mua itseäni kohta, että mun pitäisi onnistua kaikessa ja onnistua mieluiten mahdollisimman hyvin. Ja jos mä en onnistu, niin muut ihmiset pettyy muhun ja sen takia mä pelkään epäonnistua.
Jimi: mm! Onko sitten se, että ihmiset oikeasti pettyy suhun välttämättä, vai onko se sellainen asia minkä sä oot kuvitellut itsellesi?
Emma: No todennäköisesti se, että mä epäonnistun ,niin pahinta mitä siitä voi seurata on vaan se että mä nyt epäonnistun, mutta maailma jatkaa kuitenkin pyörimistä ihan samalla tavalla, mutta se ajatus siitä, että mä oon pettymys muille, varsinkin mun läheisille, niin se se kyllä estää välillä suorittamasta parhaalla mahdollisella tavalla.
Jimi: mm… Ootko sä Samu sitten samoilla linjoilla Emman kanssa?
Samu: No siis joo kyllä joo siis varmaan yksi iso mikä pelottaa niin sitten että meillä on jokaisella meidän omat unelmat. Meidän omat haaveet sen suhteen, että mitä me halutaan meidän ja sitten niinku tulevaisuudella tai jotain mahdolliselta asialta. Sitten jos se epäonnistuu. Tavallaan se ensimmäinen askel kohti tätä haavetta, niin siinä saattaa tulla tosi helposti semmoinen tunne, että se koko haave nyt murtuu ja tavallaan mulla ei ole enää mitään kykyä päästä siihen mun unelmaan, ja sitten just tuo on niinku iso, että mitä tuolla nyt tapahtuu niin tuo… Perheen niin kun tuoma paine siihen, että sä tuotat just niille sun läheisille sen pettymyksen.
Jimi: Ooks sä Samu milloin sitten viimeksi epäonnistunut ja kokenut näitä epämiellyttäviä tunteita asiaan liittyen?
Samu: Viimeisin epäonnistuminen on varmaan… Joo no puhtaasti varmaan korkeakoulukurssien arvosanat tai kokeet että ei ole päässyt läpi, mutta sitten semmoinen isompi niin oli varmaan: mä en päässyt pääsykokeista läpi sinne, mihin mä halusin ja tavallaan joutuu ihan kaiken niin kun alusta kehittämään kokonaisen kiertotien sen takia, että nyt tavallaan niinku ei päässyt pääsykokeista läpi, että pääsisi kuitenkin kohti sitä omaa unelmaa.
Jimi: Mm. Itsellä kans kun ensin hain opettajakouluun, ympäri Suomea meni tekemään pääsykokeen, ja siitä ei sitten päässyt eteenpäin. Niin tuntui että jäi vähän tyhjän päälle, ja että ei kelpaa sinne minne olisi halunnut. Ja kun oli niin suuri drive mennä sitä unelmaa kohti niin sitten piti alkaa miettimään sitä, että mikä on se seuraava askel. Että miten nää suhteuttaa sitä toimintaa sitten siihen, että kun pystyy tekemään jotain mitä sitten voi saavuttaa, ettei jää silleen märehtimään sitä asiaa.
Emma: Ja sitten ainakin itse syyllistyn usein siihen, että sitäkin jotenkin ajattelee, että minä olen minun suoritukseni, että jos mä epäonnistun jossain, olisi sitten ylioppilaskirjoitukset tai korkeakouluhaku tai työpaikalla joku pienikin asia. Niin se on jotenkin, että se minä olen siis epäonnistuja ihmisenä, että se ei ole vaan se, että “mun koulutehtävä epäonnistui, tai että mä suoriuduin nyt vähän huonommin kuin yleensä, vaan se on niin, että minä olen huono. Minä olen epäonnistuja ja minä olen surkea ja minusta ei ole mihinkään.”
Samu: Jos niin tulee tosi nopeasti se niinku armottomuus, että tavallaan mekin niinku itsekin harrastan sitä tosi paljon, että mä niinku tavallaan mitotan arvoni täysin sen mukaan, että mitä missä mä oon onnistunut, mitä saavutuksia mä oon, mitä mä oon elämässäni saavuttanut ja tää on niinku tosi haitallista. Ainakin mä niinku näen sen itse tosi haitallisena siinäkin mielessä, että sitten ei nää välttämättä niitä pieniä asioita mitä sä oot saanut aikaiseksi esimerkiksi se, että sä oot päässyt oikeasti aamulla sängystä ylös, niin sekin on jo niinku, voi olla semmoinen tietyssä tilanteessa suurikin onnistuminen.
Jimi: Ja sitten se on ehkä vähän vaarallistakin laittaa oman arvon tunne muiden ihmisten mielipiteisiin, koska eihän kaikkia pysty miellyttämään. Niin ja väkisinkin tulee sitten epäonnen tämmöinen, tää ei vaan millään tavalla riitä, että jos joidenkin henkilöiden kanssa ei vaan aina klikkaa , ja jos sä oot laitat sun koko omantunnon arvon tän tietyn henkilön käsiin niin pystyykö ne ihminen sitten olla oikeasti onnellinen?
Samu: No ei,ja siis pahintahan on se vielä että. Sä rupeat niinku… Jos joku muu onnistuu sun lähellä ja sitten se on joku semmoinen asia, mistä sä itse esimerkiksi haaveilet tässä niinku on helppo just no sanotaan nyt vaikka niin pääsykokeisiin; Teillä on ystävän kanssa sama unelma-ala, toinen teistä pääsee, toinen ei. Se on samaan aikaan, se on niin ristiriitainen tunne, että kun sä, sun pitäisi olla iloinen siitä, että se on hyvä ystävä on päässy, mut sä oot samaan aikaan ihan niinku todella, todella kateellinen, koska ,ja pettynyt itseesi, et sä oot epäonnistunut ja sun kaveri pääsi.
Jimi: Vaikka kuinka haluaisi olla iloinen toisen puolesta, on siinä semmoista pientä katkeruutta, että olisi toivoa, että olisi itsekin päässyt ja näkee kun toinen menee elämässä sitten eteenpäin ja itse vähän jää junnaamaan paikalle ja arvuuttelemaan, että pääseekö seuraavalla kerralla.
Samu: Joo ja siis just tuo nimenomaan että niinku. Ei edes niinku pysty tavallaan sen alat näkemään itsesi niin paljon huonommassa arvossa kuin kaikki tavallaan sun ystävät. Ja tähänkin tulee sitten taas, niinku kun, mennään niinku laajemmasta, niinku yhteiskunnan puolelta, niin onhan se niinku ihan kylmä fakta, että tuolta yhteiskunnassa me nostetaan näitä parhaita suorituksia esiin. Me ei nosteta niitä jotka on just ja just päässyt vaan me nostetaan ne parhaat ja sitten kun siitä voi tulla pelkästään siitäkin, että sä oot omassa mielessäsi onnistunut, mutta kun sä näät ne suuret uutiset jostain. Oikeasti ihmiset on saanut paljon aikaan, niin sun pienetkin onnistumiset alkaa tosi helposti näyttää niinku , menemään sinne, että sä oot epäonnistunut näissä isoissa asioissa.
Jimi: Joo ja sitten kyllähän nykyään kun ollaan kaikki internetissä, niin ihmisten, ne kuvaa omaa elämäänsä hyvin semmoisella kiiltokuvalla, että harvemmin ihminen kuvaa sinne omia epäonnistumisia. Toisaalta siinä on tullut myös lähiaikoina muutos, että ihmiset pystyy avoin, pystyy paremmin kertomaan näistä omista epäonnistumisistaan. Ja jos joku on paha olla, siitä on tullut paljon enemmän OK. Mutta kyllähän se on, että kun koko maailma on sun hyppysissä ja sä näet, että joku menestynyt jalkapalloilija elää jossakin jahdilla, tropiikissa, nauttii elämästään, niin siinä alkaa peilaamaan omaan opiskelijayksikön seiniin ja ne alkaa näyttää vähän pieniltä.
Emma: Ja varsinkin kun on itse jo vähän vanhempi opiskelija. Mä oon kolmekymmentävuotias, niin jotenkin on semmoinen, että yhteiskunnan mielestä mun pitäisi olla jo valmistunut vuosikaudet sitten korkeakoulusta, mulla pitäisi olla ylempi korkeakoulututkinto, että no lapset mulla on, mutta sillä tavalla niinku että mä en ole suoriutunut tästä elämästä, niin miten yhteiskunta odottaa. Ja se ainakin itselle aiheuttaa jopa välillä häpeää ,tai sillä tavalla niinku justiin se, niinku arvotan itseni sen mukaan, että yhteiskunnan silmissä minä olen nyt epäonnistuja, koska minä suoritan elämää väärässä järjestyksessä.
Jimi: Ja sitten itsetuntemusta, että omat vanhemmat oli jo minun iässä, niin heillä oli jo yksi kaksivuotias ja pian toinen lapsi tuloillaan, että kokee sellaisen tietyn, että pitäisi olla jo parisuhde, joka on vakaalla pohjalla, ja sitten valmistumisen jälkeen miettii sitä omaa perheen hankintaa. Ja sitten kun tässä on… ei semmoista tilannetta ole, niin tulee semmoinen fiilis, että pitäisi olla ja että vaikka tavallaan suorittaa niinku asioita oikeassa järjestyksessä, että heittomerkeissä että käy ensin koulut ja sitten hankkii perheen. Mutta tuntuu että sekään ei välttämättä suoraan riitä.
Samu: Joo ja siis just toi tavallaan niinku kun henkilökohtaisestikin. Mulla tää on… nyt mun viides vuosi niinku mä opiskelen tavallaan ammattikorkeassa, ja siihen nähden, että niin kun mä tein itse, mä pystyin ensimmäisen kerran tekemään puhtaasti itsekkään valinnan, niinku tavallaan JOS mä ajattelen vain pelkästään itseäni , ja omaa, enkä niinku tavallaan pelännyt tuottaa pettymystä kaikille muille, oli se kun mä vaihdoin alaa liiketaloudesta sosionomiksi. Ja just se, että tavallaan siinäkin oli se iso, iso, että nyt kun mä teen tän, vaihdon, niin mun valmistuminen venyy ties minne. Ja tavallaan se, että siellä on niinku kauhea, se pettymys, tulee sieltä ulkopuolelta ja just se että kenenkään ei pitäisi niinku kelakin esimerkiksi määrittää sen, että sun ei pitäisi enää opiskella tässä vaiheessa, että se on niinku ihan tuolla niinku oikeasti syvällä meidän rakenteissa.
Jimi: Ja sitten vaikka ihmisten elämässä tapahtuu erilaisia asioita, että tajuaa, että se sen hetkinen, ala mitä opiskelee, ei ole just sun juttu, mutta siinä sitten yhteiskunta tulee jollain tavalla vastaan, mutta sekin tuntuu hieman murenevan, että ne vaihtoehdot tuntuu vähenevän jatkuvasti.
Emma: Ja sitten jotenkin jos miettii sitä, että mitä sanoisi itselleen sinne niinku 10 vuoden taakse mulle sinne, kun mä olin itse semmoinen just täysi-ikäistynyt, nuori naisen alku maailmassa,ja jotenkin mitä mä haluaisin itselleni sanoa, että jotenkin, että se mitä sä sait jostain ylioppilaskirjoituksista, niin kukaan ei ihan oikeasti tule muistaa sitä. Ja kun sä haluat joskus töihin, niin sä haet kuitenkin pääsääntöisesti ,jo myös sun kokemuksella, mutta varsinkin tälleen sosiaalialan opinnoissa, niin sä tulet hakemaan töitä, sillä mikä sinä olet, sun omalla persoonalla, ja sun oma persoona ei kuitenkaan määrity sen mukaan, että minkälaisia arvosanoja sä oot saanut. Ja että justiinsa niinku se, että että vaikka maailmassa edelleen tunnutaan ihannoivan semmoista hirveätä, suorittamista ja menestystarinoita ja nopeita nousuja ja huippuja hetkiä, niin aika harvalla meistä se kuitenkaan sitä ihan oikeasti koko aikaa on.
Samu: Ja siis nimenomaan toi että niinku tommoisilla koska jokaiseen niinku se on tärkeää myöskin niinku tiedostaa, että sä teet ratkaisuja sun elämässä, jotka johtaa aina, Niinku seuraava pisteeseen, ne voi olla… Välillä tulee niinku ihan kylmästi, välillä sä oikeasti mokaat sen ihan täysin, ja sen takia joku reitti sulle voi sulkeutua, mutta se on tärkeätä niinku muistaa, että siihen aina, aina, löytyy kiertotie. Että niinku yksikään tavoite ei oikeasti sulkeudu pois siinä, siinä, että sä epäonnistuit jossain. Sä voit yrittää uudestaan ja lähtee niinku, sieltä tulla takaisin, että “hei OK nyt mä mokasin, tää meni persiilleen, niin nyt se, mä vaan niinku otan seuraavan askeleen ja lähden niinku… kohti sitä uudestaan kohti sitä omaa unelmaa.
Jimi: Ja, onhan meillä jokaisella elämässä varmasti ollut hetkiä, että tuntuu, että tää on nyt maailmanloppu,ja millään ei ole enää mitään merkitystä, kaikki on pilalla. Ja peilaa nyt omaa elämää taaksepäin, että tuntuu että asioita on tapahtunut just sillä tavalla, miten ne on kuulunutkin tapahtua. Että on päätynyt hyvään paikkaan, hyvään seuraan ja tavallaan niitä epäonnistumisia muistelee enää tietynlaisella nostalgialla, että tämmöistä tuli tehtyä ja tässä tuli mokattua ja siitä tuli sitten opit.
Emma: Tähän haluaisin kysyä, että että koska me kaikki nyt epäonnistutaan, ihan kaikki ihmiset tässä maailmassa jossain kohtaa elämässään töppää, ja juoksee seinään, tekee virheen, ja mahdollisesti jopa oppii siitä, niin Jimi, mitä sä haluaisit sanoa sun semmoiselle ystävälle, joka nyt ei sitten esimerkiksi päässyt siihen kouluun mihin hän oli kauheasti halunnut ja hakenut?
Jimi: Mä haluaisin hänelle sanoa sen, että sitten voin miettiä, että: Onko se se mitä oikeasti haluaa? Ja jos sydän sanoo se, että se on se mihin pyritään tähtäämään niin sitten sen epäonnistumisen kanssa voidaan hetken aikaa surkutella, voidaan tuijottaa kattoon se muutama päivä, sitten se leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä ,ja tehdään suunnitelma sen varalle, että miten niinku päästään siihen tavoitteeseen. Että mietitään, mikä meni sitten pieleen, että onko sitten se, että ei valmistauduttu tarpeeksi hyvin? Oliko vaan huono onni vai oliko sitten ikävästi nuhassa silloin kun piti tehdä joku pääsykoe ja se häiritsi sitä suorittamista? Piti niistää koko ajan.
Emma: Entä Samu mitä sä haluaisit sanoa? Ei ystävälle, mutta mitä sä haluaisit sanoa itselle sinne sinne, 7 vuoden taakse kun sä oot hakenut ensimmäistä kertaa korkeakouluun ja kokenut ehkä pettymyksen siinä?
Samu; No siis ihan varmaan puhtaasti se että niinku. Aivan sama, että tavallaan se on osa sun elämää. Sä et tuu, Se on tosi niin, kun tavallaan se ei tule opettaa sua. Se ei vie sua millään tavalla eteenpäin niin kun oikeasti se ei kasvata sua ihmisenä jos saat kaiken kultaiset , niinku suoraan käteen kultalusikassa. Mutta se, että kun käykö siellä vähän alempana, niin sitä kautta sä nouset paljon, sä löydät tavallaan itsestäsi ihan uusia puolia. Mun mielestä niinku mä sanoisin vaan että niin kun ota se epäonnistuminen niinku avosylin vastaan. Että mokaa, koska se, se niinku kasvattaa sua niin paljon.
Emma: Ja se on justiin tosi tärkeätä, että esimerkiksi YTHS:n mukaan itsemyötätunto on kykyä suhtautua itseen ystävällisesti lempeästi ja armollisesti silloinkin kun on kohdannut vastoinkäymisiä tai epäonnistunut jossain. Että vähän sama, että jos mä kuulisin, että jimi ja samu, te olette vaikka epäonnistunut jossain tärkeässä tentissä, teidän opinnäytetyöstä tuli ykkönen, pitää tehdä uusi, aivan surkea suoritus. Niin ihan kun mä tulisin sanomaan teille, että “hei vitsi, te olette surkeita!”Niinku ei kävisi mielessäkään. Mutta sit nyt itse kun kamppailee esimerkiksi opinnäytetyön kanssa ja tuntuu siltä, että “OK, että tää nyt on vähän sinne päin, että eihän tää edes ole hyvä! Vitsi, mä oonkin tämmöinen surkea luuseri. Mut tosi vaikea nähdä, että kumpikaan teistä, koskaan, sanoisi mulle niin, niin miksen mä myös itse puhuisi itselleni yhtä kauniisti, mitä mä puhun kaikille muille, ja mitä mä ajattelen kaikista muista.
Jimi: Itsehän me ollaan meidän pahimpia kriitikoita, että me otetaan oma elämä ehkä vähän liian tosissaan tai enemmänkin vakavissaan, että sen olettaa, että meille on laitettu tietynlainen polku mitä meidän pitäisi noudattaa käydään koulut hankitaan pätevyys ja sen jälkeen sitten perustetaan perhettä ja siinä sitten ollaan työelämässä yhdessä paikassa jatkuvasti, ja sitten eläköidytään, ja mennään ehkä jonnekin pakettimatkalle Thaimaahan.
Samu: No siis niinku just tää siis mikä tuli tästä opinnäytetyöpointista, niinku mieleen on se kun sä oot tuolla perus niin kurssilla koulukurssilla, niin se että sä menet sinne sen sun tehtävän kanssa, jonka sä oot tehnyt. Teidän pitää esittää se, niin sun ensimmäinen ajatushan on aina se “OK. Mä oon ihan varmasti tehnyt tän ihan päin mäntyä, että mä en ole tehnyt tätä yhtään. Mä oon epäonnistunut. Mä oon täysin ymmärtänyt sen tehtävän väärin” ja sitten oikeasti te olette vaan jokainen tehnyt sitten oman näköisen työn. Ja siis sekin että niinku sä voit antaa vaan… pitäisi vaan antaa enemmän ja enemmän armoa itselle, ja just se että se yksi epäonnistuminen ei määritä sua ihmisenä . Se kasvattaa, mutta se ei määritä kuka sä olet ihmisenä, jos sä saat ykkösen jostakin niin…Sitten sä saat. Pystyt pääsemään kaikkiin sun tavoitteisiin. Ihan sama kuinka monta kertaa sä käyt, käyt siellä kuopan pohjalla ja nouset ylös.
Jimi: Mun mielestä tärkeintä on kuitenkin, että yrittää parhaansa ja joskus se paras on se, että saa sen ykkösen siitä, saa… pääsee kurssin läpi, tai sitten epäonnistuu ja menee sille kurssille sitten ensi… ensi syksynä ja nousee sitten sieltä kuopan pohjalta uudestaan.
Emma: Niinpä totta… ja se jotenkin että ottaa ne virheet vastaan. Ei pelkää niitä. Se ei ole kivaa, mutta se on osa elämää. Se kuuluu elämään, että joskus tulee muokattua. Joskus tulee suuria epäonnistumisia. Joskus ne on pienempiä, mutta ne tuntuu silti lähestulkoon ihan yhtä hirveältä, mutta ne täytyy vaan ottaa ja elää läpi.
Samu: Ja siis tuohon vielä niinku, kun vedetään yksin tota hommaa, niin tota sekin että siis pitää myös hyväksyä se, että sä tulet tuottamaan monelle ihmiselle pettymyksen… se on se tulee menemään, koska joillain ihmisillä on sua kohtaan tosi niin kun, tavallaan aivan pilvistä nuo… tota aa , tavoitteet sulle asennettu. Ja kaikki tämmöiset niin se,että sä tulet niin kun, vaan sä vierastat sen että mä tulen pettämään teidän niinku haaveet mun suhteen. Mä, mulla on mun oma matka tässä, joten niinku antakaa mun mennä se yks… niinku tavallaan itse.
Jimi: Mun mielestä meidän pitää vaan rohkeammin tehdä virheitä, oppia niistä, puhua niistä avoimesti ja ollaan itseä ja muita kohtaan lempeämpiä.
Emma: Niinpä.
Samu: Ja tärkeää on vielä sitten se, että myöntää sen, että hei mä mokasin. Mä epäonnistuin sen myös itselle. Myöntäminen on tärkeätä ja sitten sitä kautta päästään hyväksymään se, ja päästään nimenomaan eteenpäin ja kohti uutta yritystä ja uutta pettymystä.
Jimi: Mutta tässä vaiheessa me tahdotaan kiittää sinua kuuntelija, kun kuuntelit tämän jakson. Toivottavasti viihdyit meidän kanssamme ja toivottavasti ehkä tämä on toi sulle jotain muuta ajateltavaa. Ehkä opitkin jotain. Toivotamme sulle mukavaa illan jatkoa ja…
Emma: kohti uusia pettymyksiä.
Samu: Kohti uusia pettymyksiä, kiitos!
Jimi: Nähdään bileissä!
Karina: Tämä oli hyvinvointi vaakalaudalla podcast. Kiitos kun kuuntelit ja toivottavasti käyt myös kuuntelemassa sosionomiopiskelijoiden podcast-sarjan loputkin jaksot. Minä olen karina björninen, muista pitää itsestäsi huolta, jottei sinun hyvinvointi joudu vaakalaudalle.
