Osallistun paljon erilaisiin tilaisuuksiin. Poikkeuksetta jokaisen tilaisuuden teemana tai asialistalla on osaajapula.
Tämän ei pitäisi olla kenellekään yllätys. Kuopion terveydenhuolto-oppilaitoksessa 1990- luvulla opiskellessani silloinen Kelan pääjohtaja jo varoitti 2020- luvun osaajapulasta erityisesti sosiaali- ja terveysalalla. Ennakointi ei taida olla Suomen paras valttikortti.
Ammattikorkeakouluilta perätään lisää aloituspaikkoja ja lisää valmistuvia. Samaan aikaan meillä on työttömiä ihmisiä eri puolilla Suomea. Myös sosiaali- ja terveysalalla on työttömiä ihmisiä. Ketä he ovat ja mikä on heidän tarinansa? Huomiota on kiinnitettävä myös läpäisyyn ja valmistumiseen, koko prosessin on oltava toimiva. Jos toinen pää vuotaa, ei auta, vaikka miten paljon lisäisimme määrää toiseen päähän.
Luonnollisesti tarvitsemme lisää aloituspaikkoja korkeakoulutukseen. Olemme jääneet huolestuttavasti jälkeen OECD-maiden tilastoissa, joissa Suomi noin 41 % korkeakoulutettujen osuudellaan on vuosi vuodelta tippunut. Samaan aikaan Suomi on pudonnut Bloombergin Indexissä innovaatiokyvykkyydessään sijalta kolme sijalle yhdeksän. Kolmessa vuodessa. Pisa- tuloksista nyt puhumattakaan. Mitä meille tapahtuu?
2010- luvulla tehdyt valtavat koulutusleikkaukset tulevat nyt todeksi. On vaikea ymmärtää, että miksi ne tehtiin, kun samalla tiedettiin tuleva 2020- luvun työvoimapula. Samaa virhettä ei uusi hallitus ja eduskunta saa vaalien jälkeen tehdä, olkoonkin, että alijäämäinen valtion talous ei enää kestä ellemme myös säästä. Yksi euro koulutukseen tuo neljä euroa takaisin.
Työn rakenteita ja työn tekemisen tapoja on tarkasteltava uudestaan. Toisaalta olemme poistaneet lähes kaiken avustavan työvoiman sosiaali- ja terveydenhuollosta ja kärsimme hoitajapulasta. Toisaalta teemme edelleen asioita hölmösti ja kuormittavasti. Työn tuottavuuteen ja osaamisen kohdentamiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota, jotta niukkenevat resurssit ovat tarkoituksenmukaisessa käytössä.
Kaikki se, minkä voi antaa koneiden tehtäväksi, annetaan se niille. Jätetään meille ihmisille ihmisten työ. Sydämen työ.
Olen tehnyt pitkän ammatillisen työuran ennen nykyisiä työtehtäviäni terveydenhuollossa. Keskustelu hoitajapulasta vaivaa minua sekä henkilökohtaisella että ammatillisella tasolla.
Nykyisessä tehtävässäni sairaanhoitajakoulutuksen vetovoima ja vaade lisätä aloituspaikkoja on viikoittainen keskustelunaihe eri tahojen kanssa.
On kuitenkin tosiasia, että mikään määrä aloituspaikkoja ei ratkaise tätä tilannetta.
Aiemmin terveydenhuollossa oli paljon avustavaa henkilöstöä, joilla oli merkittävä tehtävä ja rooli. Nyt tämä avustava henkilöstö on lähes kokonaan poistettu tai määrää on huomattavasti vähennetty. Apuhoitajat, kylvettäjät, sihteerit, laitoshuoltajien määrä ja niin edelleen. Tehtävät eivät ole kadonneet mihinkään.
Ajatus kokonaisvaltaisesta sairaanhoidosta on ihanan ideologinen. Sama sairaanhoitaja auttaa pesuissa, syöttää, vaihtaa vuodevaatteet, pukee, kävelyttää, siivoaa ja jopa laittaa ruokaa.
Nykytilanteessa ideologia ei ratkaise tilannetta.
Onko kyse kuitenkin rakenteellisesta ongelmasta? Onko oikea osaaminen oikeassa paikassa? Olisiko ratkaisuna työtehtävien tarkastelu niin, että sairaanhoitajien aikaa vapautetaan asioihin, jotka ovat heidän keskeisiä tehtäviä? Palkataankin avustavaa henkilöstöä eikä huudella sairaanhoitajien määrän perään. Suomessa on EU- maista eniten sairaanhoitajia 1000 asukasta kohden ja toisaalta lääkäreitä vähemmän. Suomessa sairaanhoitajat tekevät monia lääkäreiden tehtäviä, joita on tehtävänsiirroilla hoitajille siirretty.
Olisiko aika terävöittää sairaanhoitajan tehtävänkuvaa ja profiilia? Voisi ratketa vetovoima- ja pito-ongelmatkin.
